Tänään on helppo hymyillä

On tuntunut siltä että jo jonkin aikaa olen kasannut harteilleni painolastia asioista. Stressi puree kantapäähän aina kun meinaa hymyillä ja on tuntunut että voimat imetään pikku hiljaa pois minusta. Joka aamu on ollut edellistään vaikeampi nousta. Noin pari viikkoa sitten homma kuitenkin levisi käsiin kun lähdin jo töistä ambulanssilla. Stressi olikin pahempaa kun luultiin ja selvittelyiden jälkeen on todettu että vaikka olen näin nuori ja työni on "helppoa kuin heinänteko", olen kuitenkin onnistunut stressaamaan itseni pahasti työuupumuksen kouriin.

On pysäyttävää todeta kropan olevan niin pahan henkisen rasituksen alla että se alkaa yksinkertaisesti hajota fyysisesti. Lähes päivittäin sattuu johonkin tai olen kipeä tai muuta. Ja en ole päässyt edes kolmeakymmentä täyttämään. En edes uskonut jokin aika sitten että näin nuori voi olla työuupunut.... Nyt uskon...

Mutta olen myös huomannut, että vaikka olen säikähtänyt lähes hengiltä tämän takia, niin olen myös tehokkaampi kuin koskaan. Olen alkanut urakalla laittamaan itseäni kuntoon. Olen ravannut lääkärit, hoitajat ja fysioterapeutit läpi. Kohta on vielä psykologin aikaa ja suurempia tutkimuksia tiedossa. Olen saanut uskomattoman tarmon jostain. Ja oikeastaan olen hyvin tietoinen että mistä.

Joku aika sitten sattumalta päädyin juttelemaan erään tyypin kanssa. Juttu alkoi luistaa odotettua paremmin ja kiinnostus tutustua heräsi. Välillä tuntui, että noinkohan sitä uskaltaa, tai kannattaako sitä. Mutta mitä enemmän aikaa olemme yhdessä viettäneet sitä energisemmäksi ja iloisemmaksi itseni tunnen.

Tuntuu että olen oikeassa paikassa elämässäni juuri nyt. En lupaa mitään, tai odota mitään, vaan nautin täysin siemauksin jokaisesta hetkestä ilman painetta. Jokainen hetki yhdessä saa minut haluamaan lisää. Hän on mieheksi kaunis. Ei mikään ulkoisesti prinsessa, vaan sisältä. Kaunis tavalla, jota en ole nähnyt. Ja hän saa minut tuntemaan itseni kauniiksi. Niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Sen lisäksi, että hän saa minut puhumaan kaikesta ja puhuu itsekin kaikesta. Hän saa minut portti kerrallaan myöntämään omia heikkouksiani, mutta tekemättä siitä nolostuttavaa tai kipeää. Olen kovin onnellinen.

Varmasti esteitä ja mutkia tulee matkaan, ja on niitä osaltaan jo ilmaantunut, mutta siltikään en tavallisuudesta poiketen pelkää. En osaa pelätä häntä. Tai olla luottamatta. Ja se on paljon sanottu naiselta, joka ei luota kehenkään, edes itseensä. Häneen kuitenkin luotan. Ehdoitta. Ja pikkuhiljaa huomaan luottavani jopa itseeni hänen kanssaan.

Hän poistaa stressiäni vain olemalla olemassa. Ja hän on niin oma itsensä kanssani, että mikään muu ei ole minullekaan vaihtoehto. Hänen edessään olen henkisesti alaston ja aseeton. Ja se saa minut tuntemaan itseni enemmän ihmiseksi kuin mikään muu pitkään aikaan. <3

Yllättävä rauha sielussa...

Olen ollut nyt jo kutakuinkin vuoden käsittämättömän rauhaton sielu. Mikään ei ole saanut rauhoittumaan ja jokapaikassa olen kaivannut pois tai ainakin eteenpäin. Ja jo useiden vuosien ajan syksy on ollut minulle pahaa aikaa. Se on syönyt minusta voimia, imenyt minut ahdistuneeseen kammioonsa ja pusertanut voimani nollaan. Tänä vuonna kaikki tuntuu erilaiselta..

Minut on vallannut hetkellisesti tai ehkä jossain määrin jopa pysyvästi jonkinlainen sisäinen rauha. En enää etsi niin kovasti uutta elämääni, olen kohtuullisen tyytyväinen tällä hetkellä tähän kaikkeen. Kotona odottaa koiran lisäksi sisko jolle puhua kun ei malta olla hiljaa. Olen löytänyt käsittämättömän määrän huipputyyppejä pienellä aikaa ja huomaan löytäneeni seuraa jossa en edes muista pelätä maailmaa, koska tiedän olevani varmasti turvassa. Olen rakastumassa elämääni uudestaan. Olen jälleen kiinni elämäni reunassa uudella innolla.

En tarvitse ketään tällä hetkellä, vaikka ainahan tämä, salaa herkkä, sielu etsii jotakuta pitämään huolta itsestään. Sitä on vain ulkopuolisen niin vaikea uskoa, kun tarpeeksi satutettuna en enää osaa päästää ihmisiä kovasta kuoresta läpi. Onneksi on silti ihmisiä, jotka yrittävät. Ja ehkä, jonain päivänä, minäkin päästän jonkun oikeasti aivan lähelle ja paljastan kaikista salaisimmat suruni ja kipuni.

Nyt kuitenkin keskityn nauttimaan hetkellisestä henkisen oloni helpotuksesta. Iloitsen pienistä jutuista, kuten ekasta omasta mp kypärästäni ja mahdollisuuksista päästä taas pitkästä aikaa pyörän kyytiin <3 Pientä helpotusta haaveeseen omasta pyörästä....

Hyvää yötä maailma!

Kiitos tänään

Kiitos elämän pienistä iloista, jotka saavat hymyn huulille, silloinkin kun murheet ovat sietokykyä suurempia.

Kiitos ystävistä, uusista, vanhoista, kadonneista, vasta löydetyistä ja niistä joita en ole vielä edes tavannut.

Kiitos koirasta, sen pyytettömästä rakkaudesta ja innosta joka saa lähtemään lenkille silloinkin kun kiinnostuskiikarit ovat jossain mihin aurinko ei paista.

Kiitos omasta kodista, johon voi paeta ja sulkeutua, kun liian moni asia ahdistaa ja vituttaa.

Kiitos elämästä, joka on rakentanut minua hetki kerrallaan juuri minuksi.

Kiitos perheestä, joka rakastaa, silloinkin kun et koe olevasi rakastettu,

Kiitos musiikista, joka rauhoittaa/innostaa tai muuten vain elää kuin oma elämäsi juuri oikeassa hetkessä mukana kertomassa enemmän kuin sitä aina osaa itse edes sanoa.

Kiitos lomasta, se on saanut ikuisuuksia huipussaan keikkuneen stressilevelin hieman horjumaan alemmas.

Kiitos miehistä, silloin kun he osaavat sanoa oikeita asioita oikeina hetkinä, olla lähellä ja saada olon tuntumaan tärkeältä ja merkitykselliseltä, turvalliselta ja onnelliselta.

Kiitos naisista, silloin kun he ovat kaikki mitä toinen nainen tarvitsee ja silloin kun heitä ei edes haluaisi nähdä, mutta näkee kuitenkin ja huomaa sittenkin tarvinneensa.

Kiitos terveydestä, joka ei ole huono, mutta ei hyväkään, kiitos kuitenkin että paranet vähän väliä ja et ole huono toistaiseksi.

Kiitos lukija, että luit tämän. Arvostan sinua.

Kiitos, että kaikesta surusta, ahdistuneisuudesta ja masennushetkistä huolimatta elän elämää, joka tekee minusta onnellisen tälläisenä kuin olen.

Pimeä yötön yö

On juhannus. Yöttömän yön juhla on poikkeuksellisen hämärä tänä vuonna. Perinteitä on rikottu, outoja asioita kuultu. Mutta ei se mitään. Se kuuluu tälle kesälle. Seikkailujen kesälle. Tekee hyvää tehdä jotain normiensa ulkopuolelta. Heittäytyä, uskaltaa ja kokea elävänsä. 

Elämälle kiitos, sain sulta paljon. Voimaa, taitoja ja kokemuksia millä kasvaa ihmisenä juuri sellaiseksi kuin nyt olen. Ei ehkä se kaikista helpoin ihminen, mutta ainakin oma itsensä tälläisenään. 

On opeteltava olemaan onnellinen elämän pienistä asioista. Siitä miltä sade tuntuu kasvoilla, kun juhannussää on tavanomainen. Siitä kun joskus joku nukkuu vieressä, vaikka satuhäitä ei ole tiedossa edelleenkään kenenkään kanssa, tai edes suhdetta. Siitä että koira tulee ensiviikolla kotiin. Siitä että on olemassa ystäviä, joiden kanssa voi oikeasti viettää illan tekemättä mitään, jos ei vaan satu huvittamaan muu. Asunnosta, joka ei tunnu kodilta, mutta on silti turvallinen satamapaikka mihin tulla lepäämään. 

Toivon tänä kesänä näkeväni ihmisiä, toivon uusia tuttavuuksia, ehkä kesäromanssin, nautintoja ja kokemuksia ja roadtrippejä yksin ja ystävien kanssa. Elämästä nauttimista, nyt kun on edes jokseenkin terve ja aikaa enemmän kuin jaksaisi itsensä kanssa viettää. 

On nautittava siitä mitä on, ei odotettava aina vain parempaa. Aika keskittyä siihen mikä elämässä nykyään on hymyjen arvoista. Koska ne asiat, voivat joskus olla vielä poissa. Ei ole aikaa kaivata lisää asioita elämäänsä, on nautittava siitä mitä omistaa nyt. Ehkä minunkin aikani parisuhteelle vielä tulee, ehkä helpommin kun ei tyydy olemaan sen kanssa jonka kanssa voi elää, vaan odottaa rauhassa sitä jota ilman ei voi elää. Kaikelle on aikansa. Nyt on yksinolemisen aika. 

En kaipaa pelastajaa, kaipaan paikkaa mihin palata turvaan

Minua on usein ulkoisesti vaikea kuvailla romantikoksi, mutta ylläoleva teksti on kuin minä. 

Kaikki siinä kuvastaa minua. Kaipaan jonkun nukkumaan kanssani, makoilemaan vuoteeseeni. Kaipaan ihmistä rinnalleni, jakamaan elämäni ihmeellisyyksiä. Jonkun kuuntelemaan surujani, olemaan läsnä. 

Menneitten aikojeni demonit eivät jätä minua rauhaan, mutta niistä minun on selvittävä yksin. Se taistelu on minun. Mutta kaipaan ihmistä, joka yöllä kauhujeni keskeltä herätessäni, ottaa minusta kiinni ja palauttaa minut nykyhetkeen. Että herään siihen, etteivät menneisyyden möröt voi minulle enää mitään. Kaipaan satamaa, joka ohjaa minut luokseen kun tuntuu että eksyn maailmalle. Kaipaan jonkun jonka luokse tulla olemaan minä ja sellaisena rakastettu. 

On jälleen yö. Uni kiusaa minua puuttumisellaan. Aamulla on aikainen herätys. Tekisi mieleni soittaa jollekin. Laittaa viesti, toivottaa hyvää yötä.. Tai jopa käpertyä jonkun kylkeen kiinni. Tuntea toisen lämpö ja rentoutua niin että unikin tulisi. Mutta olen yksin kotona. Hiljaisuus on syvää. Pakko mennä nukkumaan. Yrittää edes. Työt kutsuvat, vaikka voimia niihin ei olisi. 

Odotan viikonloppua, silloin on seikkailun aika. Ahdistaa ja pelottaakin vähän, mutta tiedän olevani turvassa. Koska ystävä, jonka kanssa lähden, ei ole ikinä minua hylännyt. Ei edes silloin kun olen hylännyt itseni. Odotan tuulettumistani. Sieluni kaipaa sitä. Ravistelua. Ravintoa. 

Ja kuka tietää, josko sitä voi niinkin erikoisesta paikasta, kuin kouvola, löytää ehkä jopa etsimänsä? 

En uskalla uskoa, mutta onhan se ajatusleikkinä hauska... 

Lukossa, jumissa, kadonnut...

Istun yksin sohvalla, joka ei ole minun. Istun asunnossa jota vuokraan, koska ei ole edelleenkään varaa omaan. Puolet huonekaluista on vuokranantajani ja melkein puolet tilistäni menee asunnon kuukausittaisiin maksuihin.

Työni on mukavaa, en enää ole kokenut rakastavani sitä, vaikka viihdyn työssäni suurimmaksi osaksi. Kuitenkin koen olevani jumissa siinä. Haluan opiskella, tehdä jotain työtä, joka on enemmän minua, kuitenkaan tietämättä mikä se työ sitten olisi.

Minulla on ystäviä. Olen karsinut valehtelevat, kieroilevat ihmiskurjakkeet elämästäni kovalla kädellä. Olen ollut jopa tarpeettoman julma karsintaa tehdessäni. Ja huomaan nyt olevani jollain tapaa elämässäni kovin jumissa. Haluaisin tavata ihmisiä, jotka saavat minut haluamaan tutustumista. Haluan tuntea kiinnostusta ihmisiin ja nauttia täysin uudesta seurasta. Vaikka rakastan ystäviäni suunnattomasti ja haluan heille vain hyvää, tunnen olevani jumissa elämässäni. Huomaan kaiken olevan niin jumiutunutta ja ongelmallista. Kuuntelen päivittäin heidän pahaa oloaan ja teen voitavani auttaakseni, mutta ymmärrän etten pysty auttamaan. Olen sisäistänyt oman riittämättömyyteni. Ja kovin väsynyt siihen. Olen mielelläni apuna minulle tärkeille ihmisille, mutta haluan myös vastineeksi päiviä jolloin minun tuskaani ymmärretään, minua ei tuomita tekemisistäni ja minua halutaan pyytettömästi nähdä haluamatta minusta mitään muuta kuin kuulla kuinka minä voin. Ja sellaisten päivien harvinaisuuteen olen ikävä kyllä nykyään tottunut.

Minua tarvitaan, minusta halutaan jotain ja minulta vaaditaan asioita. Minua myös tuomitaan.

Eikä se ole se mitä haluan elämältäni.

Tämä ei ole se mikä tekee minut onnelliseksi.

Olen jumissa elämässä ja tahtomattani tunnun katsovan sen ohikulkua lasin läpi. Huudan kaikella keuhkojeni kapasiteetilla hätähuutoa ja hakkaan lasia, mutta kukaan ei kuule eikä nää tuskaani. Kaikki liukuu ohitseni ja minä kärvistelen salattujen ja tukahdutettujen tunteitteni kanssa, vain koska olen kykenemätön puhumaan niistä ääneen...

Seikkaileva ja häpeävä selviytyjä

Olet tärkeä! Ja olet ihmisenä monella tapaa kaunis. Nyt kuitenkin olen surullinen vuoksesi koska maailma on tehnyt sinusta brutaalin ja julman. Et ole muitten yläpuolella ja vaikka epäiletkin omaa viehättävyyttäsi, et myöskään ole muiden alapuolella.

Hyvä tulee hyvän luokse, joten muista olla ihmisille hyvä. Muista kohdella ihmisiä hyvin. Älä kuvittele olevasi ikinä niin kaunis ja ihana, etteikö joku saisi sinua tuntemaan itseäsi rumaksi ja arvottomaksi. Ole nöyrä. Ole kohtelias. Ole kiltti, vaikka minä en aina sitä osaa. 

Olen hieman pettynyt sinuun. Sinä, jolle on tapahtunut niin paljon kaikkea pahaa, oletkin yhtäkkiä se, joka yrittää saada ihmiset tuntemaan itsensä huonoiksi? Olen järkyttynyt. Huomasitko edes? Huomasitko kuinka terävinä iskuina sanat tulivat ulos suustasi? Ihmiselle, joka ei tehnyt mitään pahaa, tunsi vain jotain. Olit kuin minä ja hävetessäni sinua, häpesin kahta kauheammin itseäni. 

Tekeekö maailma meistä hirviöitä? Siksikö minäkin olen yksin? Koska totuttuani kaikkeen pahaan, minusta tuli paha?

En halua sitä. 

Tänään nautin ajasta itsekseni. Petyttyäni jälleen kerran miehiin ja heidän tyhjiin sanoihinsa, mietittyäni mitä minussa oikeastaan nähdään ja viettäessäni aikaa kaupungissa seikkailen ensimmäistä kertaa aivan yksin. 

Kävin elokuvissa ensikertaa yksin, se oli oikeastaan ihan yhtä nautittavaa kuin jonkun kanssakin. Ennen elokuvaa kävelin kaupungin kaduilla ja eksyin kuin toiseen maahan pienten festareitten keskelle. Sää oli loistava, aurinko paistoi, olin melkein kesävaatteissa ja tunsin itseni jollain tapaa käsittämättömän onnelliseksi siellä tuoksujen keskellä. Kuin olisi matkustellut. Ja sitten vielä elokuva, joka puhdisti kyynelkanavia naurun ja itkun merkeissä. 

Kotiin tullessa oloni ei ollut huono. Päinvastoin. Kotiin tulo oli ensikertaa helppoa ja tuntui hyvältä. Lähdin vielä lenkillekin kaikessa innossani. Olen hämmästynyt miten hauskaa pidin, itseni seurassa. Se taisi olla jotain mikä tarvitsi tehdä. Eli toisaalta onni, että miehet ovat perseestä. Sitä oppii arvostamaan itseään enemmän ja jättämään sellaiset huonotapaiset loukkaavat otukset omaan arvoonsa. Koska tiedän, että olen enemmän arvoinen. En ansaitse huonoa kohtelua. 

Olen vihkiytynyt seikkailujen maailmaan. Olen täynnä intoa siitä. Tunnen jotain itsessäni jälleen paremmin. Ja vaikka sisäinen romantikkoni kaipaa ihastumista ja toisen välittämistä, pärjään näin ja pystyn olemaan onnellinen näinkin. Nyt vain täytyy löytää kauneus sisältäni ja olla kaunis muille. 

Minä selviän. Aina. 

Kipu minussa.

Oletko kuullut siitä kivusta? Ei rakkauden päättymisestä johtuvasta repivästä ja tappavasta kivusta, ei läheisen kuolemasta johtuvasta tukahduttavasta ja pään sekoittavasta kivusta. Siitä kivusta mikä kasvaa rintakehään yksinäisyyden jälkeen?

Siitä kivusta, jonka huomaa vasta kun se on istuttanut itsensä sieluusi, repinyt sen kasvaessaan auki ja verille. Siitä kivusta, jonka irroittamiseen vaaditaan sellaisia äärimmäisiä voimia, joita et pysty yksin antamaan. Vaan se vaatii taikaa nimeltä rakkaus. Sitä mystistä vetovoimaa ja tunnesidettä. Vain sen avulla kipu irtoaa ja kuolee. Pieni ihastuminen ei riitä, se kipu on niin syvällä sisimmässä ettei se irtoa. Mutta siihen tottuu.

Siihen tottuu, että aina kun oppii taas hymyilemään, kaikki hajoaa ja kipu alkaa kasvaa raunioilla. Kipu on kasvanut minuun kiinni niin, että luulen sen välillä olevan osa minua. Mutta se ei ole. Se on tunkeilija, jonka olemassa ololle en pysty tekemään mitään. Ja aina kun joku pääsee tarpeeksi lähelle minua repiäkseen kivun irti, kipu viiltää pelastajaa piikeillään ja saa minut ajamaan ihmiset pois.

Olen niin tottunut kantamaan yksinäisyyteni, etten pysty, enkä taida enää edes osata päästää sitä lähtemään. Se on kaikki mitä minulla on ollut viime aikoina.... Mitä minun kuuluisi sitten tehdä jos se lähtisi? Rakastua? Antaa itsestäni jotain toiselle ihmiselle? Miksi? Jotta kipu taas loppujen lopuksi palaisi vielä pahempien kipujen jälkeen sitomaan minut itseeni ja hiljalleen tukehduttamaan minut?

En tiedä pystynkö siihen.. On niin paljon helpompaa tässä tunteettomassa ja turrassa olotilassa antaa kivun tukahduttaa minut. Antaa sen hoitaa tukehduttava työnsä, nyt kun tuska on jo hävinnyt ja tunteeni ovat turrat. Miksi repiä kaikki auki uudestaan ja pahemmin, koska on niin itsestään selvää ettei kukaan juurineen kipua minusta enää irti saa.

Miksi ei vain tyytyisi tähän ja välttelisi tuskan paluuta? Kun sen on jo niin monesti nähnyt?

Tuskaa kehossa ja mielessä

Yksi kappale, säveliä ja sointuja
Tuhat muistoa, kauniita ja karuja
Kasa kipua, tuskaisia askeleita ja kivuliasta taivallusta
Kilo tolkulla kaipausta, jonka olemassa olosta en ollut tietoinen

Ymmärrys ja tieto pakollisesta
Tahto ja tunteet kieltäytymässä totuudesta
Pelko kaiken pilalle menemisestä
Kauhu ikuisuuden menetyksestä

Ikuisia valheita
suuria kahleita
rikki revitty ihminen

Kasa tuhkaa jäljellä
Voiko se syttyä enää?

Voiko joku sytyttää jo sammuneen
löytää kaiken keskeltä vielä hehkuvan hiilen, jonka puhaltaa liekkeihin

Ulkona oli viileää
kävely teki kipeää
kotiin paluu kipeämpää
ja kodin tyhjyys kaikesta jäätävää
kerran kun oli jo kaikki
ja enää ei ole mitään

Joskus toive menneen paluusta on suurempi kuin mieli kestää
Kyyneliä
Yksin
Hiljaisuudessa
Vapaus on kaikki mitä käteen jää...

Ystävä, joka osaa pelastaa minut itseltäni.

Kannan mukanani ainaista tuskaa. Se on syvällä sisimmässäni aina mukana ja kasaantuu pikku hiljaa suuremmaksi ja suuremmaksi. Se yrittää eksyttää minua ja saa oloni tuntumaan epämukavalta. Tunnen ettei se ole oikein, mutta se ei tule ulos, vaikka kuinka ajattelen asioita ja yritän käsitellä sen ulos itsestäni. Se tekee olostani pahan.. Se tekee minusta kadotetun, mustan, likaisen...

Huumorin täyteisen baari-illan jälkeen annoin kyydin erittäin tärkeälle ystävälleni. Vielä ennen autosta nousemista, jumituimme puhumaan syntyjä syviä kaupungin yöllisessä hiljaisuudessa, kadun reunassa, autossa. Jollain taikasanoillaan, hän sai kiinni tuskastani ja repäisi sen pintaan. Hän sanoo asioita, jotka minun tarvitsee kuulla, ja huomaan kyynelten tulevan jostain. Yllättäen ja edes ymmärtämättä tapahtunutta tajuan itkeväni pitkästä aikaa kyyneliä jostain niin syvältä etten uskonut siellä enää mitään asuvankaan. Vähä vähältä, kyynel kyyneleeltä tuska minussa valuttaa itseään pois. Sana sanalta avaan ajatuksiani, joita en ole pystynyt avaamaan kellekään muulle kuin itselleni.

Ei se tuska ikinä kokonaan lähde, mutta helpottaa sen verran että kaiken pimeyden keskellä on tilaa taas jollekin valolle.

Koko ajan siinä istuessamme ja seuratessamme kaupungin hiljentymistä, kyynelteni valuessa, hän pitää kiinni kädestäni. Kun tuska puristaa rintaa pahiten ja kyyneleet vuotavat eniten, ote kädessäni tiukentuu. Se kertoo, että joku on siinä. Ei ylimääräisiä sanoja, ei turhia kliseitä tai itkuni rauhoittamista. Vain hiljaista läsnäoloa ja tarkkaan valittuja sanoja ja tilan antamista kyynelilleni.

Lopulta kyyneleitten loppuessa siltä illalta, hän käskee halata kunnolla, sanoo minun olevan tärkeä. Vastaan hänen olevan myös. Hän sanoo että on katsottava silmiin kun sanoo niin. Katson häntä silmiin. Halaan häntä tiukasti. On helpompi olla.

En halua häntä omakseni, en edes saisi, mutta rakastan häntä. Hän on ystävä, jollaisen jokainen tarvitsee. Hän on kuin veli. Hän estää minua katoamasta ja etsii minut kiinni elämään, kun tuntuu etten jaksa pitää enää kiinni. En voi vihata ikinä täysin miehiä hänen takiaan, hän auttaa uskomaan hyvien miesten olemassaoloon, olemalla itse sellainen. Jos saisin toiveen, toivoisin hänelle rakkautta. Jonkun jonka kanssa olla loppuelämä. Hän jos kuka sen ansaitsee. En tiedä miten ikinä voin kertoa täysin totuudenmukaisesti kuinka tärkeä hän minulle on ja kuinka kiitollinen hänestä olen.

Hiljenemme. On aika jatkaa matkaa kotiin. Koitan heittää vitsin kaltaisen, kevennyksen, oikein kunnolla siinä onnistumatta. Hän kuitenkin naurahtaa, suutelee otsaani ja nousee autosta. Katson kun hän kulkee kadun yli ja tunnen käsittämätöntä kiitollisuutta. Ohjaan auton tielle ja lähden ajamaan kotiin. On jo aamu. Kadut ovat hiljaisia. Ja rinnassani on taas hyvin pieni tila, jollekin hyvälle ja kauniille. Ja ehkä pieni, hyvin pieni uskon kipinä sille, etten joudu olemaan ikuisesti yksin ja onneton. Kiitos... Kiitos, ettet päästä minua putoamaan elämäni kyydistä. <3

Kipinä, jonka on aika sammua.

Aina välillä kaiken harmaan ja värikkäänkin keskellä, minusta nousee kipinä, joka on kaikkea muuta minussa olevaa kirkkaampi. Tuo kipinä vaikuttaa elämääni aina tulohetkellään eniten. Se muuttaa suuntani, sekoittaa vaistoni ja eksyttää minut polultani. Sen saa aikaan miehet. Sitä kutsutaan nykymaailmassa ihastukseksi. Ja minä olen oppinut vihaamaan sitä.

Olen niin monen kokemuksen kautta totaalisen kyllästynyt miehiin. En luota miehiin, en usko heidän kauniisiin sanakäänteisiinsä ja useimmiten haluan satuttaa heitä, kuten he satuttavat naisiaan. Minulla on kova kuori miesten suhteen ja on niin pieni määrä miespuolisia, jotka pääsevät sen kuoren läpi, että niitä ei kannata edes alkaa laskea. 

Olen kyllästynyt kipuun ja väärinymmärtämiseen. Olen kyllästynyt hukassa olemisen tunteeseen ja luottamukseni murentamiseen. Haluan tunkea koko kipinän purkkiin ja haudata purkin syvälle maahan. En halua että kukaan tietää missä se on, en halua että kukaan löytää sitä enää ja saa avaimet sieluuni. 

Sieluni on synkkä ilman sitä, mutta olen liian rikki ollakseni kenenkään vuoksi enää heikko. Olen liian tottunut pettymään, antaakseni itsestäni enää kenellekään mitään. 

Tunteetonta ja kylmää. Kylmäkiskoisen akan toimintaa. Mutta ainoa mitä haluan enää miehille antaa. Seksiä? Ehkä joskus. Tunteita? Et ole saamassa. 

Friends with benefits kuulostaa hyvältä. Miespuolisia kavereita minulla on useampikin, heidän kanssaan hengailen mielelläni. Mutta jos joku alkaa tunnustaa rakkauttaan niin saa olla kävelevä ihme, ennenkuin alan itsestäni päästämään irti mitään. Kipinä on kadotettu!

Ei enää. Minun onneni on mennyt minulta jo sivusuun liian usein. Enempää en enää kestä. Olen itsekin varmasti rikkonut paljon asioita ja varmasti suhteitakin, mutta en voi niille enää mitään. Ne ovat mennyttä ja vaikka katuisin asioita kuinka, niitä en pysty muuttamaan.

On aika jatkaa elämäänsä, käyttämättä aikaa katumiseen. Aika etsiä toivoa, yrittää saada se heräämään, että voisi joskus olla täydellisen onnellinen elämässään. Eikä aina niin pirun yksin.

Kevättä rinnassa ja rinnat arvioitavana

Ei oo hyvään toviin ollut minkäänlaista inspiraatiota kirjoitella itteään auki blogiin. Tuntuu että vaikka päässä pyörii ajatuksia enemmän kuin mahtuisikaan. Siltikään ei saa mitään tulemaan ulos, vaan kaikki ajatukset ovat solmussa päässä. Aiheuttaen hämmennystä ja negatiivisia tuntemuksia. Olen nauttinut enemmän kevään tulosta, käynyt imemässä ulkona aurinkoenergiaa aina kun on ollut mahdollisuus.

Olen hyvässä vauhdissa kuntoilussa. Huomaan olevani poikkeuksellisen motivoitunut (vihdoinkin) voittamaan ikuisen vastukseni, pömppömahan. Salaattia on syöty urakalla ja liikuttu enemmän kuin pitkään aikaan. Joitain tuloksia on tullutkin, huomaa kunnon kohonneen ja jossain päin kroppaa lähes päivittäin huomaa pienen tykytksen tapaisen vähemmälle käytölle jääneissä lihaksissa. Kroppa kiinteytyy, vaikka toivottua painonlaskua ei vielä ole kovasti tapahtunutkaan. Olo on energinen ja jos on päivänkin jouten, jostain mielestä iskee morkkis, joka pakottaa vääntämään ja laittamaan kropan koetukselle.

Itsetunto on yksi asia, joka kasvaa kun liikkuu ja saa tuloksia. Pystyy luottamaan itseensä ja tuntee olevansa hyvännäköinen, vaikka pientä turhaa pönkärettä tuppaa olemaan vähän siellä jos täälläkin. Ja kun tuntee olevansa hyvännäköinen, se näkyy ulos ja tekee naisesta vielä kauniimman.

Ikävä kyllä se tuo mukanaan muita ongelmia. Lihallistamisen/esineellistämisen. Kun viettää aikaa hieman hurtimmassa seurassa, missä on hulvatonta menoa, huomaa olevansa miehen silmissä melkolailla samanoloinen kuin leijona aitaukseen heitetty lihaköntti ruoka-aikaan. Niin mukavista tyypeistä, kun kyse onkin. Niin ei siinä kyllä naisena paljon arvostusta saa, kun testosteroni hyrrää ja aivot alkavat toimittaa virkaansa jalkojen välistä. Etenkin kun bileiden kahdesta naisesta olet ainoa sinkku. Toinen oli juhlakalun vaimoke ja siksi tietyllä tavalla jalustalla, "talon kuningatar", jonka sana oli laki ja jonka vartalo oli vain katseiden alla, ei kosketusten. Mutta sinkkuna, ilta oli kutakuinkin sellainen, että olit missä tahansa paikassa asuntoa, joku villipeto iski kiinni kuin sika limppuun. Ei sinänsä ahdistavasti tai välttämättä edes fyysisesti (ainakaan heti), mutta aina jostain. Käsi ympärillä, käsi reidellä, halailua, persaukselle läpsyttelyä, jopa jossain humalan kourissa melko härskiä kourimista. Osaan ottaa sen huumorilla, mutta on hieman masentavaa todeta, ettei voi olla miehelle tavoittelemisen arvoinen muun kuin seksin suhteen. Ja mikä ihme siinä on kun hyvät tyypin muuttuvat jossain humalan vaiheessa limaisiksi kuin myrkkysammakko kutuaikaan ja toiset osaavat silloinkin olla vain hieman hassusti höpsöjä?

Pidän itsestäni. En liikaa, parannettavaa on aina. Mutta sen verran etten kadehdi muita enää. Voin reilusti olla se joka olen, vaikka naisellisesti vartalostani usein kriiseilenkin. Osaan käyttäytyä kuin nainen, mutta en kuitenkaan hätkähdä juuri mistään miesten huomiosta. Välillä kohtaamiset mies kunnan kanssa ovat erittäin mielenkiintoisia. Eivät välttämättä mitenkään imartelevia, mutta aina yhtä yllättäviä ja hulvattomia :D Miehistä oppii, joka päivä jotain uutta!

Juuri kun...

Juuri kun tuntui, että alan taas oppimaan miten tätä elämää eletään, elämä muuttui. Alan olla niin kovin väsynyt tähän toistuvaan, vaikkakin ohimenevään, hukassa olemisen tunteeseen. Aina en ota selkoa ajatuksistani, en tiedä tunteistani ja tuntuu että päivästä toiseen kuljen jonkinlaisena haamuna täällä.

Elämä muuttuu. Se muuttuu jatkuvasti tekojemme seurauksena ja meidän on kannettava vastuu siitä. Vaikka usein liian nopeasti tehtyjä päätöksiä alkaa ajatella jälkikäteen ja toivoisi tehneensä toisin. 

Tein itse juuri sellaisen päätöksen. Se tuntui reilulta kaikkia kohtaan, se tuntui oikealta ja ajankohtaiselta. Nyt jälkikäteen huomaan, että kaipaan. Olen surullinen ja ikävöin. Jopa sydän on herännyt tuntemaan kipua. Jälleen kipua. En olekaan enää varma mistään. Elämä muuttui ja äkkinäiset muutokset eivät enää tunnukaan hyvältä ja en tiedä olenko niiden kanssa ajan tasalla. Luulin tehneeni oikein ja varmaankin teinkin toiselle osapuolelle. Oliko se siksi oikea ratkaisu?

Voikohan ihminen murtumishetkien jälkeen jäädä rikkinäiseksi? Kun on tarpeeksi kovin satutettu ja murrettu, niin voiko ihminen jäädä parantumattomasti rikki? Vialliseksi? Ehkä en osaakaan enää olla ja toimia oikein tässä maailmassa, kun minut on niin usein jo poljettu maahan... Aika näyttänee sen. Että löytyykö ihmistä, joka saa minut uskomaan, etten ole rikki ja viallinen. Joka saa vajavaisen sieluni tuntumaan pitkästä aikaa kokonaiselta. Tiedän ettei voi olla me, jos ei osaa edes olla minä. Mutta voiko meinä olemisen unohtaa, jos on liian tottunut olemaan minä? 

Olen pahoillani. Pahoillani etten tiedä aina mikä olisi parasta muille. Pahoillani, etten myöskään tiedä mikä olisi itselleni paras ratkaisu. Ja ennen kaikkea pahoillani, etten ikinä tule kykenemään muuttamaan asioita joita olen sanonut ja tehnyt. 

Pieniä paloja keräämässä..

Minua repii ja raastaa olla minä. 

Vihaan itseäni yhtä paljon kuin rakastan tämän vaikean ja vittumaisen luonteeni vuoksi.

Pelkään, että se jättää minut yksin kulkemaan. 

Toisaalta tuntuu, että yksin saattaa olla helpoin tapa olla.

Pelkään yksinäisyyttä. 

Se on jääräpäinen ja vaativa pelko,
joka herättelee minua säännöllisesti olemassa olollaan.

Se repii rikki ihmistä, vaikka ihminen olisi vahva.

Se saa pelkäämään suoraan puhumista, vaikka usein se on ainoa oikea tapa toimia.

Pelkään satuttavani minulle tärkeitä ihmisiä. 

Tiedän niin käyvän, mutta pelkään että joskus tulee kerta,
kun minulle ei voida antaa anteeksi.

On loppujen lopuksi helppo olla suora. 

Sanoa asiat niinkuin ne ovat ja tarkoittaa sanojaan.

Kunnes puheisiin tulevat tunteet.

Nuo repivät ja vaikean pirulliset pikku paskiaiset, jotka sekoittavat pakan aina.

Ne saavat kivun tuntumaan syvemmällä ja suurempana. 

Ne tuntuvat toimivan aivan hallitsemattomasti. 

Ja aina väärään aikaan. 

Ne tuovat peruuttamattomia muutoksia elämään,
silloinkin kun haluaisi asioiden pysyvän aloillaan.

Joskus sitä kuitenkin huomaa, että vaikein tapa saattaa olla
myös se ainoa oikea tapa toimia. 

Vaikka se rikkoisi mennessään ja hajottaisi ympäriltä kaiken
mitä siihen on rakennettu. 

Vaikka se saisi sinulle tärkeän ihmisen vihaamaan sinua. 

Vaikka se saisi sinut menettämään jonkun.

Tunteita ei voi pakottaa.

Niitä on vaikea muuttaa.

Niitä ei voi nopeuttaa tai hidastaa.

Ne tulevat ja tekevät taikansa.

Ja sitä jää moni pieni ihminen keräilemään sirpaleita niiden jälkeen.

Tunteet. 

Nuo paskiaiset. 

Joskus niitä on vedettävä vain turpaan ja jatkettava matkaa.

Kokonainen nainen

Lujan lempeä, varman hempeä,

Sydän täynnä järkeä

Avoin, salaperäinen

on kokonainen nainen.

Sovelias ja siveetön

hallitusti hillitön

tunnollinen, kevytmielinen

on kokonainen nainen

Huolta vailla vastuunsa kantaa

itsetunnosta muille myös antaa

miehen käsivarsiin todella luottaa, jos mies sen on arvoinen

Ja hän todella sen tietää.

En tiedä mistä näitä puuskia tulee. Tuli pakottava tarve vaihtaa järjestystä olohuoneessa, kevät auringon valossa, asunto ei enää tuntunutkaan tasapainoiselta. Nyt se on järjestetty uudelleen, kuten olen järjestänyt itseänikin jo hyvän tovin. 

Huomaan päivä toisensa jälkeen olevani järjettömän kiitollinen itselleni, että olen uskaltanut vetää itseltäni pohjan toisensa jälkeen alta pois. Olen uskaltanut pudota tilaan, josta heikoimmat eivät enää nouse. Olen pudottautunut niin pohjaan itseeni, että sinne voisi eksyä. Ja rakentanut kerta toisensa jälkeen portaat takaisin pinnalle. Tutkien itseäni ja löytäen itsestäni uudestaan ja uudestaan aivan käsittämättömiä voimavaroja. 

Olen rakentanut itsestäni sellaisen kuin haluan olla. Ja huomannut, että itsensä tunteminen on hyvä asia. Se tekee minusta itsevarman, voimakkaan ja käsittämättömän seksikkään. Juuri sen verran vaikea ja vittumainen, että olen haaste. Mutta kuitenkin niin herkkä ja haavoittuvainen, että minua voi suojella. Minusta on kasvanut nainen. Nainen, jollainen en olisi 10 vuotta sitten uskonut olevani. 

Ammattitaitoinen hoitaja, joka luottaa taitoihinsa työssään ja rakastaa työtään.

Luotettava ja rakastava ystävä, joka ei anna ystäviensä kadota. 

Ihastuttava ja haluttava nainen, joka hämmentää miehiä suoruudellaan ja naisellisella charmillaan. 

Itsenäinen ja itsestään huolta pitävä yksin asuja, joka ei vain uneksi vaan myös tekee kaikkensa toteuttaakseen unelmiaan.

Nainen, joka on valmis moneen, jos minua varten on valmis. 

Ei helppo, ei missään tapauksessa. Liian arvokas siihen. 

Käyttöesine? Ehdottomasti ei. Kokeile käyttää minua ja huomaat tulleesi käytetyksi. 

Älä kuseta kusettajaa, voit huomata pelin kääntyneen. 

Pelkäätkö selkärankaa? 

Etsitkö nukkea? 

Jatka matkaa. Minusta ei saa koristetta tekemälläkään. 

Etsitkö ikuisuutta? 

Elätkö unelmaasi? 

Voin liittyä matkaseuraksi. 

Niin moneksi taipuva, mutta silti niin suora ja järkkymätön. Sydämeltään arpeutunut, mutta siksi juuri niin vahva. Kantanut taakkaansa raskaimmillaankin väsymättömästi eteenpäin. Ja kun vastapari tulee vastaan... Valmis rakkautensa vuoksi menemään maailman ääriin. Vain jos tietää että toinenkin on. Etsittävissä, löydettävissä, otettavissa. mutta ei hukassa, eksyksissä tai käytettävissä. 

Nainen. Ylpeä itsestään. Onnellinen itsenään. Onnellinen elämässään. <3 

Kipu, jota ei voi parantaa.

Se sattuu. 

Huomata miten paljon menetettyään on tyytynyt siihen. 

Oppinut päästämään ihmiset pois elämästä.

Uskomaan siihen ettei asioita ole tarkoitettu menemään kuten haluaisi.
Olen tyytyväinen elämääni.
Elän sitä itselleni.
Ehkä jopa itsekkäästi.

Mutta,
Olen vaurioitunut.

Pelokas ja suojamuurin takana hyvin herkkä. 

Vihainen ja katkeroitunut
Tottunut pettymään.

Yksin syystä.

Kaksin halusta.

Kuitenkin tietäen että paluu pahaan tulee aina.

Sekaisin sadusta johon ei usko. 

Tietoinen pelosta, joka ei katoa.

Vammautunut tavalla jonka pelkää jättävän vielä onnettomaksi. 

Niin vaikea selittää mitä päässään tuntee, kun ei aina itsekään ymmärrä.
Kulkemassa paikassa, johon ei ole karttaa.

Siellä käyneet, eivät ikinä ole välittäneet tarpeeksi. 

Tehdäkseen kartan.

Käydäkseen siellä uudestaan. 

Ehkä se on jotain niin rumaa katsoa, ettei sinne enää halua toistamiseen.
Sydämeni.

Voiko tälläiselle todistaa, ettei ole syytä pelkoon.

Voiko tälläisen saada vielä tuntemaan.

Voiko tälläinen vielä tehdä jonkun onnelliseksi tavalla, joka pysyy?

Haluanko edes todisteita, kun pelko on niin syvällä.
Suostunko vielä tuntemaan, kun tuntematta on niin paljon helpompi olla.
Suostunko tekemään niin paljon toisen eteen, että toinen olisi onnellinen.
Ilman että jälleen kerran kadotan itseni jollain tapaa?

Koska rakkaudesta tuli ohimenevä vaihe?

Istun sohvalla ja katselen asuntoa ympärilläni. Se on karuhkolla tyylillä sisustettu tai ehkä ennemminkin jätetty sisustamatta. Miehen koti. Moni asia olisi toisin kun nainenkin asuisi täällä. Mutta niinhän se aina on. Mies ja nainen täydentävät toisiaan, siinä missä mies keskittyy suurempiin kokonaisuuksiin, nainen tekee kodista kodin huomioimalla ne pienet kodikkuuteen vaikuttavat tekijät. Yhdessä kaiken kuuluisi olla hyvin. Mutta niin kovin harvoin niin on.

Avioerot, avoerot ja parisuhteen päätökset ovat arkipäivää. Sitä tehdään nykyään koko ajan. Vaihdetaan sitä rakasta kuin tumppua tai päätetään suhde milloin minkäkin vähäpätöisen syyn takia. Sitä tulee mietittyä, näin kahdesti avoeron läpi käyneenä, että koska sitten oikeasti on hyvä syy erota? Koska on oikeasti aika myöntää, ettei suhde voi tehdä sinua onnelliseksi, vaan siitä on lähdettävä. Ja koska se on vain "vähän vaikeampi vaihe" elämässä? Olenko minä eronnut oikeista syistä? Vai lähtenyt ja luovuttanut liian aikaisin? Koska on aika ajatella vain itseään ja tehdä itsensä onnelliseksi? Kuinka kauan on oikein yrittää vääntää suhteesta toimivaa ja pysyvää?

Koska aikakausi teki suhde-elämästä tälläisen pelin? Ollako vai eikö olla? Koska ihmiset lakkasivat yrittämästä tehdä edes asioille jotain, koska avioerosta tuli "normijuttu"? Sitä tehdään jatkuvasti, miksei mekin... En voi ymmärtää. Jos on menty niin pitkälle, että muutetaan yhteen niin eikö sen kuuluisi tarkoittaa, että toisen kanssa haluaa olla pysyvästi. Ja jos näin on, niin eikö silloin kuuluisi tehdä kaikkensa saadakseen sen säilymään? Olet vihainen hänelle? No korjaa luusi ja painu toiseen huoneeseen rauhoittumaan. Selvittäkää asiat. Puhukaa, kunnes vihaatte puhumista ja jatkakaa suutelemalla kunnes ette tunne huulianne. Jos rakastatte, niin näyttäkää se. Ei vain kauniin sanoin ja sanakiertein, vaan teoin ja pienin huomionosoituksin. Muistakaa hänen lempivärinsä, kuunnelkaa oikeasti kun hän kertoo ystävistään, jakakaa elämänne toisillenne niin että voitte oikeasti sanoa tuntevanne toisenne. Halutkaa toisianne niin kipeästi, että ette voi luopua toisistanne. Olkaa ystäviä, olkaa rakastavaisia ja ennen kaikkea olkaa taistelijoita. Älkää ryhtykö mihinkään, ennenkuin olette varmoja, että haluatte antaa sille kaikkenne. Vasta sitten sanokaa ääneen olevanne te.

Itse elän etsikko kautta. Katselen pieniä asioita ja mietin sopimistani niihin. Nautin jokaisesta tapaamisestamme, jona nauran ainakin kerran. Nautin öistä vieressäsi, koska nukut tavalla josta pidän, kiinni pitäen. Et päästä irti ennen kuin olen nukahtanut ja öisinkin saatan herätä, kun tulet ihooni kiinni lämmittäen minua ihollasi yhtä paljon kuin sisältänikin. Sinä välität. Ja silloin minäkään en voi olla välittämättä. En kuitenkaan sano vielä tahdon. En vielä myönny olemaan täysin me. Koska haluan olla varmempi itsestäni ja varmempi sinusta. En tyytyä ihastukseen, joka menee ohi ja rikkoo tällöin kaiken hauraan ja kauniin ympäriltään. En halua hajota, enkä hajottaa. Haluan rakentaa niin, että elämä myös kestää. Eikä jälleen sirpaloidu katkerasti ja repivästi. Olet sisältäsi niin kaunis ja herkkä, ja minä niin rikkonainen ja maailman tuhrima. Pelkään suuresti, etten pysty tekemään sinua onnelliseksi ja olemaan itse onnellinen samalla. Siksi tarvitsen aikani. Voidakseni uskoa, ettei kaikki kaunis jälleen katoa.

Elämä on jättänyt jälkensä. Se on kuitenkin myös kaikessa katkerassa kauneudessaan opettanut jotain. Se jatkuu. Se jatkuu yksin, kaksin ja kolmin. Se jatkuu juuri niinkuin me sen rakennamme. Minulta se vaati aikansa, mutta nyt olen minä. En mikään helppo nakki, mutta en ehkä vielä aivan mahdotonkaan. Hallita minua ei voi, mutta kanssani pystyy kulkemaan. Se on sinusta kiinni kuinka pitkän matkan seurassani kuljet. Oveni ovat auki molempiin suuntiin. On sinusta kiinni kuinka lujasti olet valmis taistelemaan.

Pieces of my heart

Osa elämääni. Osa sydäntäni.

Rakastan teitä.

Olette ajatuksissani.

Tunnette minut tavalla, jolla vain harva minut tuntee. 

Olette minulle siskoja, ilman verisiteitä.

Kun hymyilette, minuakin hymyilyttää

Kun nauratte, tiedän ettette naura minulle, vaan nauramme yhdessä.

Kun itkette, olen lähellänne, halaan ja pyyhin kyyneleenne.

Jos en voi olla paikalla, niin ajatuksissani olen luonanne. 

Tiedän teistä asioita, joita ette edes kerro ääneen.

Näen ne teistä sanoja käyttämättäkin.

Huonoinakin hetkinänne, minä näen teissä hyvää.

Olette minulle pahimmillannekin arvokkaita.

Vaikka olisin teille vihainen, en voisi teitä siltikään unohtaa.

Ja vaikka olisitte kuinka rikki, en antaisi yhdenkään murenan teistä hävitä.

Jokaisen ahdistuksenne, jokaisen surunne, jokaisen elämäänne varjostavan asian, 

jokaisen niistä haluaisin kantaa puolestanne.

Ja ellen tietäisi vahvuuttanne, ellen näkisi voimaa joka teissä on, 

minä kantaisin ne puolestanne. 

Mutta

Te olette voimakkaita

Te olette kauniita

Te olette vahvoja

Joten olen vain läsnä ja autan kantamisessa.

Koska 

jokaikinen päivä kun luulette, ettette selviä,

jokaikinen hetki kun kaikki tuntuu kaatuvan, 

minä tiedän että pystytte siihen. 

Ja kerron sen uudestaan ja uudestaan, kunnes muistatte sen taas.

Toistan sitä niin kauan, että löydätte sen taas. 

Vahvuuden jota ei voi kaataa. 

Kauneuden, jota ei rumentaa. 

Voiman millä jaksatte yhä uudestaan.

Sitä ystävyys on.

Ja kun yksi auttaa toista, se on jo yhteensä kaksi. 

Joka on jo tuplasti vahvempi. <3

Aika nousta sohvalta, aika ryhtyä toimeen

Istun olohuoneen matolla. Juuri venyttelyn lopettaneena, fiilistelen kotijumpan tuntoja kropassa. Reidet, takapuoli ja vatsa tärisevät. Tunnen tehneeni. Tämän päivän kipu, on huomisen päivän voimaa, niin sanovat. Olen taas vauhdissa... Ja helvetin onnellinen.

Joka toinen päivä lenkille, joka päivä vatsoja ja kun huvitusta vielä päälle riittää niin mahtavaksi tueksi ja oppaaksi osottautuneen fitness harrastajan blogissaan näyttämiä kotitreenejä. Vettä pitäisi juoda paljon enemmän ja syödä pienempiä annoksia. Innostus katossa. Josko tänä kesänä kunto olisi viime kesää parempi :)

Olen hetkeksi taas täysin hullaantunut liikkumaan. Haastan itseäni ja vartaloani lähes päivittäin. Ja se tunne, joka minut valtaa lopetettuani... Se on kuin huumetta. Joka päivä tunnen itseni hieman paremmin voivaksi. Nautin hieman aroista lihaksista, jotka kertovat minun tehneenkin jotain.

Kipujen ja huononvoinnin takia, haluni olla kunnossa on voimistunut. Todellisuus siitä että on oikeasti rapakunnossa, on kova ja tuntuu pahalle. Mutta se ruokkii nykyistä voimakasta inspiraatiotani, tulla kuntoon ja näyttää hyvältä. Toivottavasti pitkään.

Teetä, liian suuri villapaita ja villasukat. Tuttu ja turvallinen koti ja sohvannurkka. Hassuja juttuja hassun tyypin kaa, joka päivä toisensa jälkeen saa mut hymyileen ja nauraan. Kenties vihdoinkin joku, joka pystyy tekeen mut onnelliseks, sillä tavalla mitä tähän mennessä olen turhaan etsinyt. Tai vain jotain jolle hymyillä tulevaisuudessa muistellen. Aika näyttää ja aikaa aion tällä kertaa itselleni antaakin.

Rakennan itseäni, johon olla täysin tyytyväinen. Vielä enemmän kuin jo olen. Koska ei voi olla me, ellei osaa olla minä. <3

Terapiahetki itselleni

Ystävän kaa sovittu haasteprojekti toi sen tunteen taas. Se tunne kun pitää heittää jotain rentoo niskaan, läpät korville ja painuu musiikin alkaessa radalle. Tuntee rytmin veressään ja antaa jalkojen viedä eteenpäin.

Ulkona on aivan täydellinen sää käydä purkaan energiapiikin verran oloaan. Tiellä on kermavaahtokerros lunta, lumi sataa hiljalleen alas tarttuen takin kankaaseen. Ilma on viileä, just ja just pakkasen puolella, ei kuitenkaan kylmä. Pimeys kietoo seudun vaippaansa ja musiikin tunkiessa tajuntaan jalat alkaa viedä eteenpäin. Tien reunaa pitkin alan laittaan jalkaa toisen eteen ja tunnen miten lihakset lämpiää. Hölkkään kunnes keuhkoissa tuntuu, sitten pakotan itseni vielä juoksemaan kunnes raja tulee vastaan. Rauhoitun kävelemään kunnes henki kulkee taas rauhallisesti ja aloitan alusta. Tunnen jaloissa sipinän kun lihakset työskentelee ja hiki nousee pintaan.

Miten sitä sais itsestään useemmin aikaseks lähtee liikkeelle. Et se jäis tavaks, eikä tulis aina skipattua jollain "maailman parhaalla tekosyyllä" päivän liikunta-annosta. Kun kuitenkin aina liikkumisen jälkeen huomaa olonsa erityisen hyväksi.

Kylä on autio. Katuvalojen kohdilla lumisade näkyy selvemmin. Iho tuntuu kostealta, kun lumihiutaleet sulaa kasvoille. Posket punoittavat. Ajatukset harhailee seuraavan päivän työpäivästä ikuisuus unelmiin ja pysyviks jääneisiin arpiin. Ajatusten lentoo on turha pysäyttää. Tää on terapiaa mulle. Niinkuin myös kirjottaminen.

Viimeinen ylämäki vielä. Ja koti lähestyy. Loppuspurtti ja saavun kotiovelle. Suorinta tietä kuumaan suihkuun. Istun suihkun lattialle ja nautin... Lihakset tykyttää ja rentoutuu. Lämmintä päälle, teetä kuppi ja sohvan nurkkaan käpertyminen.

Ulkona sataa vieläkin lunta. Ajatukset kulkeutuu tutkiskelemaan sisintäni. Huomaan siellä pienen kipinän, lämpöisiä ajatuksia... Hymyn kare nousee, kuin itsekseen kasvoilleni katsoessani ulos. Loppujen lopuksi, hyvin pienet asiat voivat olla elämässä niitä kaikista parhaita...

Uskallus olla heikko

Mun on sanottava tää ääneen. Pelottaa.
On pakko sylkästä se pikasesti ulos ja jäädä varmisteleen, että huomasko joku?
Etten mä oiskaan aina se vahva, se helvetin vahva ja pikkasen kusipää. Se joka nauraa ja vääntää aroistakin asioista vitsiä. Tääkin ihminen voi huonosti, on heikko ja tarvitsee muita. Eikä kestä aina ihan mitä tahansa. En pysty oleen aina vahvin. Ja sen myöntäminen mulle itselle on helvetin iso kynnys. Haluisin vaan auttaa kaikkia. Kaikki jotka merkitsee mulle, pitäis saada pelastettuu kaikilta suruilta ja murheiltaan, mutta en pysty siihen. Se riittämättömyyden tunne syö mua joskus. Koska edelleenkin haluaisin olla viel enemmän kuin olen.

Tiedän ettei kukaan meistä oo täydellinen. Mikään tässä paska maailmassa ei oikeastaan ole kohdallaan. Koska meitä on täällä muutama muukin. Vitun monta muuttujaa matkalla, jotka voi kääntää tän kaiken ihan ympäri.

Mulla on moni asia hyvin tänään. Oon nauranut itteni kipeeks oikeesti helvetin rakkaiden ja tärkeiden ystävien seurassa ja yöksi hipsii viereen yksi joka tekee mulle pelottavan hyvää. Joku joka pitää kiinni tavalla, joka tekee olon turvalliseks, ei ahdistuneeks. Joku, joka oikeesti on sisältään niin kaunis, että en tunne itseäni sisältä enää niin rumaksi ja rikkinäiseksi. Ahdistus kaikkee muuttumatonta kohtaan helpottaa hetkeks taas.

Sielu lepää kun on tärkeitä ihmisii ympärillä ja uusia tulee. Ikävä kyllä myös vanhoja menee. En oo kuitenkaan yksin. Silti oon helvetin usein yksinäinen. Rakastan mulle tärkeitä ihmisiä koko kaikenlaista kärsineellä sydämelläni. Ja silti huomaan ajattelevani välillä et merkkaako mikään mitään täällä.

Mä pelkään. En olla heikko, en enää, vaan sitä ettei kukaan otakaan kiinni ku mä putoon. Koska tiedän jo että elämä on täynnä alamäkiä ja ylämäkiä vuoroon. Pelkään vaan et vaik kuinka yritän olla tukena ja turvana ihmisille, rakastaa, välittää ja olla läsnä, niin omaan elämään eksyessäni ja sinne pudotessani, kukaan ei ottaskaan kiinni. Kukaan ei huomaiskaan kun mulla on hätä ja paha olla. Et huomaisinkin olevani yksin tuhoni keskellä. Koska oikeesti, jotkut päivät tuntuu heti aamusta siltä, etten edes haluais nousta. Vaikka nykyään useimmiten onneks haluankin.

Mutta tuntuu, että niin moni asia mussa on muuttunut ja muuttuu koko ajan. Et hirmu moni asia vaatis multa jotain, mitä en osaa antaa. Et oon jollain tapaa eksyny tänne, enkä enää tiedä kuka oon vaikka toisaalta tunnen itseni niin täydellisesti.

Oon vuokralla mun kehossa, asunnon maksan ruokapalkalla.
Maali rapisee seinät lohkeilee, kuka korjaa.
Kun kadulla kysytään multa mikä vuosi, mä en oo varma.
Kysykää niiltä jotka tietävät, mistä tulevat.
Jos mä oon oikee, miks kadulla mun läpi kävellään?
Jos oon oikee, miksen muista omaa nimeänikään.
Kai mä hengitän.

Sannin biisistä löydän itseni. Jotkut päivät tuntuu siltä et ei oo olemassa omassa elämässään. Ettei enää tiedäkkään niin varmasti kuka on ja mitä haluaa. Onneks voin palautua tähän elämään menemällä niitten ihmisten lähelle, joita rakastan.

Ehkä tähänkin kaikkeen joskus löytyy joku kartta. Tai suunta mihin haluaa kulkee selkeesti, ettei aina miettis aamulla et mihin ihmeeseen sitä päänsä vielä työntää ennenkun oppii olemaan. Tai sit ei löydy, mut sitä oppii navigoimaan edes jotenkin terveesti täällä hullunmyllyssä. Ja oleen joku päivä aamusta lähtien pelkäämättä niin helvetisti asioita, joita ei oikeestaan voi ikinä muuttaa mitenkään. Ehkä joku päivä oon löytänyt jonkun, joka navigoi mun kanssa kaiken tän läpi.

En vieläkään maahan jää..

Päivästä toiseen toisten satutettavana
Päivästä toiseen rikki sisältä ja pelko rakennettuna sisään.
Päivästä toiseen usko koetuksella ja varjot häilymässä rinnalla.

Jokainen päivä vie mua. Elämä vetää mua pintaan ja syvyyksiin, kuin leikkien hengelläni.
Jokainen mutka tiessä, jokainen kulma jonne pitäisi kurkistaa, ahdistaa mua niin etten kykene hengittään.
Silti kaiken sotkun keskellä en voi kun hymyillä.
Koska tiedän että tältäkään reunalta ei voi pudota, niin että se tappaisi.
Vaikka putoaisin, mä selviäisin. Koska mä haluan selvitä.
Koska mä en anna millekään muulle vaihtoehtoja, kuin selviämiselle.

Tänä päivänä elän jälleen reunalla, mutta ylpeästi.
Olen vaikea nainen, jopa jossain määrin vaarallinen. Koska olen tietoinen itsestäni.
Olen tietoinen siitä, mitä haluan elämältäni.  Olen itsenäinen ja tarpeeksi vahva selvitäkseni mistä vain.
Olen valmis rakkaitten eteen mihin vain. Valmis luopumaan hengestäni rakkaitteni hyväksi.
Olen valmis heittäytymään. Uskallan olla juuri se joka minusta on kasvanut.
Olen minä. Avoimesti ja herkästi, vaikeasti ja vahvasti.

Elämä antaa, elämä ottaa.
Se sattuu ja saattaa pudottaa.
Mutta se ei voi kaataa mua, ei pysyvästi vieläkään.

Tule ja rakasta.
Ota ja vie.
Kokeile onneasi.
Mutta varo.
Koska pelatessasi peliäsi, saatat huomata hävinneesi.
On turha vihata pelaajaa, jos ei osaa pelata.

Kun heität minut nurkkaan käytettynä, naurat heikkoudelleni.
Mutta kun ymmärrät minkälaisen vahvuuden heikkouksistani saan rakennettua,
huomaat olevasi se, joka menettää.

Fool me once, shame on you;
Fool me twice shame on me.