Sinun ihollas..

Uskoin joskus jumalaan. Uskoin johonkin suureen suunnitelmaan meidän kaikkien varalle ja siihen että jokaiselle annetaan kannettavaksi vain sen verta kun meillä on rahkeita kantaa. Sitten elämä iski. Elämässäni tapahtui paljon menettämistä ja sen kaiken menettämisen keskellä huomasin menettäneeni otteeni itsestäni. Olin hukkumassa itseeni ja kadottamassa kaiken sen minkä tiesin minussa olevan.

Olen kiitollinen kaikista ihmisistä, jotka ovat silloin olleet paikalla ja pitäneet kiinni, etten katoaisi. Osa heistä päästi irti ja katosi matkalla, mutta edelleen elämässäni on kiinni pitäjiä. Heitä on löytynyt matkalla lisääkin. Silloin kun maailma on vieraspaikka ja minuus on kiinni pienistä murusista, tarvitsee jonkun palapelin tekijän elämäänsä. Joka saa murusista kasaan jotain näkemisen arvoista. Tälläsiä ihmisiä on harvassa. Onneks heitä kuitenkin on.

Olen kiitollinen myös itselleni, etten ole luovuttanut. Olen pienellä aikaa käynyt niin pohjalla, etten uskonut enää nousevani. Kaikki arkiset asiat olivat uuvuttavia ja olin kykenemätön hoitamaan niitä. Tuntui että poljen paikallani, upoten koko ajan syvemmälle kuin juoksuhiekassa. Pitäis olla juoksematta, ettei uppoaisi niin nopeasti, mutta silti tuntuu ettei voi luovuttaa kamppailematta ja juoksee henkensä edestä. Olin hukkua siihen. Hukkua tunteisiini, hukkua ajatuksiini ja kun päälle heitettiin draamahakuisia ihmisiä, joihin luotin joskus enemmän kuin itseeni ja ymmärsin ettei heihin olisi pitänyt edes luottaa, meinasin kuolla sisältä. Kuolla täysin kylmään ja tunteettomaan tilaan jossa en olisi tuntenut enää edes itseäni. Pelkäsin kuollakseni selviänkö.

Mutta kaikesta epäuskostani huolimatta, sain pienen uskon kipinän. Löysin elämääni ihmisen, joka auttoi mut suosta ja nosti jaloilleen. Hän on antanut minulle niin paljon, että uskon häneen ja kiitän hänestä jotain määrittelemätöntä suurempaa voimaa. Koska tätä onnea en voi järjellä enää selittää.

Kun elämäsirakkaus tulee illalla töistä väsyneenä ja menee ajoissa nukkumaan ja pyytää sinua viereensä hetkeksi makaamaan, ei siitä halua kieltäytyä. En itse vielä aikonut nukkumaan, mutta halusin olla lähellä sen hetken. Maatessamme hiljaa, sinä puoliunessa jo, minä vaatteet päällä vieressä, koskien lämmintä hieman unista miestä, hän kuiskasi: "On helpompi nukahtaa, kun tunnen että olet siinä".

Se nosti minulle kyyneleet silmiin. Niin yksinkertaisesta halusta olla lähellä rakastamaansa ihmistä, tulee hyökyaallon kaltainen tunnemyrsky. En ole ikinä ollut näin rakastettu. En ole ikinä tehnyt ketään näin onnelliseksi ja tai ollut kenenkään toimesta näin onnellinen. En ole ikinä rakastanut näin ehdottomasti ja pysyvästi. En ole ikinä löytänyt paikkaani näin vahvasti kuin nyt. Tuntuu kuin löytämisen lisäksi minulle olisi annettu kartta, kompassi ja koko laiva tarvikkeineen, etten enää ikinä eksyisi liian kauas kotoa. Koska nyt minulle on koti. Siellä missä sydämeni on. Hänen luonaan. Olen niin varma meistä, että otamme yhteisen tatuoinnin. Jotta silloinkin, jos maailma repii meidät erilleen, muistamme toisemme aina. Päiviemme loppuun asti.

Tämä voi olla joillekin hyvinkin kliseisen kuuloista, imelää ja jopa ärsyttävää luettavaa. "oothan sä ny ennenkin rakastanu"... Joo olen. Olen tuhlannut rakkaus-nimistä tunnetta tyhjentäen itseäni ihmisiin, jotka imivät minua kuiviin. Olen tullut käytetyksi rakkauden nimissä hyväksi. Olen saanut turpaani fyysisesti ja henkisesti ihmisiltä, joita olen rakastanut. Mutta koskaan, EN KOSKAAN, ole tullut näin ehjäksi ja itsekseni rakkauden toimesta, en ole missään elämäni vaiheessa rakastanut ketään näin tyhjentävästi ja luottanut toiseen näin varmasti koska rakastan. En ole ikinä ollut näin oikeassa suhteessa. En ole koskaan aiemmin tuntenut olevani jonkun silmissä niin hyväksytty, kuin nyt olen. Kyllä me valitamme, kiristelemme hampaitamme ja välillä riitelemmekin, mutta niin että riita loppuu siihen että molemmat kyynel silmässä haluamme asian selviävän, että voisimme jo olla sovussa. Koska tässä rakkaudessa, minua sattuu fyysisesti, jos näen suuttumukseni kuohuttavan toista. Haluan asian selviävän, koska en kestä sitä tunnetta että vihoissani en voi mennä toisen lähelle ja koskettaa.

"Yhden kortin varaan kaikkeni paan, 100% itsestä annan, muuta en kaipaa, en kaipaa Jos sut omakseni saan, saan Sä oot mulle, se jonka haluun tuntea sun sateenvarjon alla, ei tarvii piilotella arpia Mä tiedän et oon turvassa sun iholla, oon turvassa, sun iholla Haluun tuntee sut syvästi, haluun tuntee sut mun lähellä Sanotaan näkemiin, ei hyvästi Ajaudun sun vuoks vararikkoon, sulle kaiken mun kultani kannan Niin koukus mä oon jo, mä oon, mä oon koukus sun ihoon"

Olen koukussa. Koukussa rakastamiseen ja rakastettuna olemiseen. Olen koukussa onnellisuuteen. Siihen että huonoinakin päivinä tiedät oikeasti toisen rakastavan sinua ehdoitta... ja haluat rakastaa häntä joka päivä samalla tavalla.

On yksi muuttumaton muuttuja, rakkaus. Se elää, se muuttuu tarinan mukana, mutta se jää. Vuosien jälkeenkin, se jää. <3

Rakastakaa toisianne!

Kello käy ja aika kuluu

Välillä istun alas uudessa kodissani ja pohdin olenko jotenkin päästäni vajaa. Olen asunut kymmenessä asunnossa 25-vuotisen elämäni aikana, joista niin harva on tuntunut kuitenkaan kodilta. Olen mennyt elämässäni välillä juoksuvauhtia, välillä on konttaaminenkin ollut liian nopea tahti. Kaikkine pelkoineni, huomaan kuitenkin tehneeni sen taas. Rakastuneeni. Ja ennenkuin mittariin ehtii tulla 26-vuotta täyteen, osoitteeni vaihtuu 11. asuntoon ja valtaan jälleen uuden kunnan Pirkanmaalta. Astelen elämäni kolmanteen avoliittoon pää pystyssä. Hymy huulilla ja sydämessä.

Joskus olen kuullut sanonnan, että kolmas kerta todensanoo ja siltä kyllä tuntuukin nykyään. Huomaan että mitä enemmän tavarat löytävät paikkansa, sitä enemmän tämä paikka tuntuu kodilta. En uskonut tuntevani tätä tunnetta näin pian. En ylipäätään tiennyt voivani vielä tuntea näin paljon kaiken sen jälkeen mitä olen jo läpi käynyt. Joskus erehdyin ajattelemaan, etten yksinkertaisesti osaa rakastaa itseäni saati muita. Ja yhden ihmisen väliintulolla, koko maailmani on kääntynyt ympäri.

Täysin uskomattomalla tavalla huomaan rakkaani löytäneen minut kaikkien kuorieni alta ja tunnen oloni vapaammaksi kuin aikoihin. Vaikka kuinka pitkä päivä olisi yrittäjällä takana, silti kotiin tullessaan saan suukon ja minulta kysytään päivästäni. Eihän minulle täällä kummallisia tapahdu, mutta se tunne kun toista kiinnostaa, toinen välittää ja näyttää sen päivittäin, sitä tuntee olonsa maailman kauneimmaksi ja rakastetuimmaksi ihmiseksi. Sosiaalisenmedian kautta on helppo hehkuttaa onneaan ja saada katkeria katseita ja kommentteja. En kuitenkaan välitä, jos nämä murheen kryynit oikeasti näkisivät miten minua kohdellaan, rakastetaan ja pidetään hyvänä, heidän kateutensa katkeralla suolalla sulatettaisiin Suomen tiet kauttaaltaan. Koska niin hyvin minulla asiat nyt ovat. Tilanteeni on matalimmista alhoistaan noussut niin pilviin, että herään välillä itsekin nipistämään itseäni että voiko tämä kaikki olla totta. Koska olen niin onnellinen, että vastaisin "tahdon" vaikka tällä siunaamaan sekunnilla kosintaan. Sitä tietää kun se kolahtaa, se on kun joku vetäisi vastapalloon kakkosnelosella, paitsi että tuntuu uskomattoman hyvältä ;) Olen löytänyt paikkani. Tähän elämään minä haluan jäädä <3

Työttömänä yrittäjän vaimona tulee vietettyä paljon aikaa kodissamme itsekseni. Vaikka välillä tuntuu että kellon ympäri venyvät työpäivät ovat armottoman pitkiä olla yksin, niin olen jo oppinut siihen ja siitä on tullut arkea. Toisaalta olen jopa nauttinut ajasta laittaa kotia meille, etenkin kun kaikki kodin muutokset tuntuvat saavan toiselta vain kehuja. Ja huomaan herättäneeni sisäisen kokkinikin taas. Lähes päivittäin olen tehnyt työn raskaan raatajalle ruuan valmiiksi kun välillä naamaa myöten musta mekaanikko kömpii uupuneena kotiin. Ruuan päälle hetki herkkää yhdessä oloa toistemme lähellä ja herra mekaanikko on jo valmista kauraa vällyjen väliin. Mutta se ei ole paha asia, onhan meillä aikaa. Vaikka mikään aika kanssasi ei tunnu riittävän, niin aloitetaan nyt vaikka ikuisuudesta, näin aluksi <3

Etsin uutterasti töitä, en ole kotona makaavaa elätettävää tyyppiä, mutta työmarkkinat ovat Suomessa kovin kummalliset. Työtä on tarjolla paljon, mutta kokemusta vaaditaan lähes aina. Alaa vaihtavalle hoitajalle se tuo haasteita työnhakuun. Koen kuitenkin oman kasaantuvan työttömyys stressini ohella palavaa halua olla toiselle avuksi ja koitan pienillä asioilla helpottaa yrittäjän heittelevää elämää, ainakin niin että kotio on pitkänkin päivän jälkeen miellyttävää tulla. Onhan se stressaavaa olla kotona kun toisella on enemmän töitä kun vuorokaudessa riittää tunnit. Mutta toivon että se tilanne muuttuu pian ja koitan olla avuksi sen mitä pystyn. Pienikin apu, kun saa suuren kiitoksen, ei ole mitään niin ihanaa kuin tuntea voivansa auttaa toista.

Tie on pitkä ja jokseenkin varmasti vielä kivinenkin, mutta tiedän että toisiamme tukemalla se on meille lastenleikkiä. Murheet saattavat saada meidät vuorotellen polvilleenkin, mutta tiedän että olemme toistemme tukena vaikeinakin hetkinä. Ja oli elämä kuinka epävarmaa, sekavaa tai murheellista, toivon ettähän tietää että joku ajattelee taukoamatta häntä ja hyvää hänelle. Kun työpäivä tänään päättyy, kotona odottaa jälleen työnraskaanraatajaa lämmin syli ja monta suudelmaa. Koska tätä aito rakkaus on, sitä että mikään hyvä ei ole riittävän hyvää sille jota rakastaa. Mikään vaara ei ole niin pelottava etteikö sitä voittaisi vain päästääkseen rakkaansa luo takaisin. <3

Tänään on helppo hymyillä

On tuntunut siltä että jo jonkin aikaa olen kasannut harteilleni painolastia asioista. Stressi puree kantapäähän aina kun meinaa hymyillä ja on tuntunut että voimat imetään pikku hiljaa pois minusta. Joka aamu on ollut edellistään vaikeampi nousta. Noin pari viikkoa sitten homma kuitenkin levisi käsiin kun lähdin jo töistä ambulanssilla. Stressi olikin pahempaa kun luultiin ja selvittelyiden jälkeen on todettu että vaikka olen näin nuori ja työni on "helppoa kuin heinänteko", olen kuitenkin onnistunut stressaamaan itseni pahasti työuupumuksen kouriin.

On pysäyttävää todeta kropan olevan niin pahan henkisen rasituksen alla että se alkaa yksinkertaisesti hajota fyysisesti. Lähes päivittäin sattuu johonkin tai olen kipeä tai muuta. Ja en ole päässyt edes kolmeakymmentä täyttämään. En edes uskonut jokin aika sitten että näin nuori voi olla työuupunut.... Nyt uskon...

Mutta olen myös huomannut, että vaikka olen säikähtänyt lähes hengiltä tämän takia, niin olen myös tehokkaampi kuin koskaan. Olen alkanut urakalla laittamaan itseäni kuntoon. Olen ravannut lääkärit, hoitajat ja fysioterapeutit läpi. Kohta on vielä psykologin aikaa ja suurempia tutkimuksia tiedossa. Olen saanut uskomattoman tarmon jostain. Ja oikeastaan olen hyvin tietoinen että mistä.

Joku aika sitten sattumalta päädyin juttelemaan erään tyypin kanssa. Juttu alkoi luistaa odotettua paremmin ja kiinnostus tutustua heräsi. Välillä tuntui, että noinkohan sitä uskaltaa, tai kannattaako sitä. Mutta mitä enemmän aikaa olemme yhdessä viettäneet sitä energisemmäksi ja iloisemmaksi itseni tunnen.

Tuntuu että olen oikeassa paikassa elämässäni juuri nyt. En lupaa mitään, tai odota mitään, vaan nautin täysin siemauksin jokaisesta hetkestä ilman painetta. Jokainen hetki yhdessä saa minut haluamaan lisää. Hän on mieheksi kaunis. Ei mikään ulkoisesti prinsessa, vaan sisältä. Kaunis tavalla, jota en ole nähnyt. Ja hän saa minut tuntemaan itseni kauniiksi. Niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Sen lisäksi, että hän saa minut puhumaan kaikesta ja puhuu itsekin kaikesta. Hän saa minut portti kerrallaan myöntämään omia heikkouksiani, mutta tekemättä siitä nolostuttavaa tai kipeää. Olen kovin onnellinen.

Varmasti esteitä ja mutkia tulee matkaan, ja on niitä osaltaan jo ilmaantunut, mutta siltikään en tavallisuudesta poiketen pelkää. En osaa pelätä häntä. Tai olla luottamatta. Ja se on paljon sanottu naiselta, joka ei luota kehenkään, edes itseensä. Häneen kuitenkin luotan. Ehdoitta. Ja pikkuhiljaa huomaan luottavani jopa itseeni hänen kanssaan.

Hän poistaa stressiäni vain olemalla olemassa. Ja hän on niin oma itsensä kanssani, että mikään muu ei ole minullekaan vaihtoehto. Hänen edessään olen henkisesti alaston ja aseeton. Ja se saa minut tuntemaan itseni enemmän ihmiseksi kuin mikään muu pitkään aikaan. <3

Yllättävä rauha sielussa...

Olen ollut nyt jo kutakuinkin vuoden käsittämättömän rauhaton sielu. Mikään ei ole saanut rauhoittumaan ja jokapaikassa olen kaivannut pois tai ainakin eteenpäin. Ja jo useiden vuosien ajan syksy on ollut minulle pahaa aikaa. Se on syönyt minusta voimia, imenyt minut ahdistuneeseen kammioonsa ja pusertanut voimani nollaan. Tänä vuonna kaikki tuntuu erilaiselta..

Minut on vallannut hetkellisesti tai ehkä jossain määrin jopa pysyvästi jonkinlainen sisäinen rauha. En enää etsi niin kovasti uutta elämääni, olen kohtuullisen tyytyväinen tällä hetkellä tähän kaikkeen. Kotona odottaa koiran lisäksi sisko jolle puhua kun ei malta olla hiljaa. Olen löytänyt käsittämättömän määrän huipputyyppejä pienellä aikaa ja huomaan löytäneeni seuraa jossa en edes muista pelätä maailmaa, koska tiedän olevani varmasti turvassa. Olen rakastumassa elämääni uudestaan. Olen jälleen kiinni elämäni reunassa uudella innolla.

En tarvitse ketään tällä hetkellä, vaikka ainahan tämä, salaa herkkä, sielu etsii jotakuta pitämään huolta itsestään. Sitä on vain ulkopuolisen niin vaikea uskoa, kun tarpeeksi satutettuna en enää osaa päästää ihmisiä kovasta kuoresta läpi. Onneksi on silti ihmisiä, jotka yrittävät. Ja ehkä, jonain päivänä, minäkin päästän jonkun oikeasti aivan lähelle ja paljastan kaikista salaisimmat suruni ja kipuni.

Nyt kuitenkin keskityn nauttimaan hetkellisestä henkisen oloni helpotuksesta. Iloitsen pienistä jutuista, kuten ekasta omasta mp kypärästäni ja mahdollisuuksista päästä taas pitkästä aikaa pyörän kyytiin <3 Pientä helpotusta haaveeseen omasta pyörästä....

Hyvää yötä maailma!

Kiitos tänään

Kiitos elämän pienistä iloista, jotka saavat hymyn huulille, silloinkin kun murheet ovat sietokykyä suurempia.

Kiitos ystävistä, uusista, vanhoista, kadonneista, vasta löydetyistä ja niistä joita en ole vielä edes tavannut.

Kiitos koirasta, sen pyytettömästä rakkaudesta ja innosta joka saa lähtemään lenkille silloinkin kun kiinnostuskiikarit ovat jossain mihin aurinko ei paista.

Kiitos omasta kodista, johon voi paeta ja sulkeutua, kun liian moni asia ahdistaa ja vituttaa.

Kiitos elämästä, joka on rakentanut minua hetki kerrallaan juuri minuksi.

Kiitos perheestä, joka rakastaa, silloinkin kun et koe olevasi rakastettu,

Kiitos musiikista, joka rauhoittaa/innostaa tai muuten vain elää kuin oma elämäsi juuri oikeassa hetkessä mukana kertomassa enemmän kuin sitä aina osaa itse edes sanoa.

Kiitos lomasta, se on saanut ikuisuuksia huipussaan keikkuneen stressilevelin hieman horjumaan alemmas.

Kiitos miehistä, silloin kun he osaavat sanoa oikeita asioita oikeina hetkinä, olla lähellä ja saada olon tuntumaan tärkeältä ja merkitykselliseltä, turvalliselta ja onnelliselta.

Kiitos naisista, silloin kun he ovat kaikki mitä toinen nainen tarvitsee ja silloin kun heitä ei edes haluaisi nähdä, mutta näkee kuitenkin ja huomaa sittenkin tarvinneensa.

Kiitos terveydestä, joka ei ole huono, mutta ei hyväkään, kiitos kuitenkin että paranet vähän väliä ja et ole huono toistaiseksi.

Kiitos lukija, että luit tämän. Arvostan sinua.

Kiitos, että kaikesta surusta, ahdistuneisuudesta ja masennushetkistä huolimatta elän elämää, joka tekee minusta onnellisen tälläisenä kuin olen.

Pimeä yötön yö

On juhannus. Yöttömän yön juhla on poikkeuksellisen hämärä tänä vuonna. Perinteitä on rikottu, outoja asioita kuultu. Mutta ei se mitään. Se kuuluu tälle kesälle. Seikkailujen kesälle. Tekee hyvää tehdä jotain normiensa ulkopuolelta. Heittäytyä, uskaltaa ja kokea elävänsä. 

Elämälle kiitos, sain sulta paljon. Voimaa, taitoja ja kokemuksia millä kasvaa ihmisenä juuri sellaiseksi kuin nyt olen. Ei ehkä se kaikista helpoin ihminen, mutta ainakin oma itsensä tälläisenään. 

On opeteltava olemaan onnellinen elämän pienistä asioista. Siitä miltä sade tuntuu kasvoilla, kun juhannussää on tavanomainen. Siitä kun joskus joku nukkuu vieressä, vaikka satuhäitä ei ole tiedossa edelleenkään kenenkään kanssa, tai edes suhdetta. Siitä että koira tulee ensiviikolla kotiin. Siitä että on olemassa ystäviä, joiden kanssa voi oikeasti viettää illan tekemättä mitään, jos ei vaan satu huvittamaan muu. Asunnosta, joka ei tunnu kodilta, mutta on silti turvallinen satamapaikka mihin tulla lepäämään. 

Toivon tänä kesänä näkeväni ihmisiä, toivon uusia tuttavuuksia, ehkä kesäromanssin, nautintoja ja kokemuksia ja roadtrippejä yksin ja ystävien kanssa. Elämästä nauttimista, nyt kun on edes jokseenkin terve ja aikaa enemmän kuin jaksaisi itsensä kanssa viettää. 

On nautittava siitä mitä on, ei odotettava aina vain parempaa. Aika keskittyä siihen mikä elämässä nykyään on hymyjen arvoista. Koska ne asiat, voivat joskus olla vielä poissa. Ei ole aikaa kaivata lisää asioita elämäänsä, on nautittava siitä mitä omistaa nyt. Ehkä minunkin aikani parisuhteelle vielä tulee, ehkä helpommin kun ei tyydy olemaan sen kanssa jonka kanssa voi elää, vaan odottaa rauhassa sitä jota ilman ei voi elää. Kaikelle on aikansa. Nyt on yksinolemisen aika. 

En kaipaa pelastajaa, kaipaan paikkaa mihin palata turvaan

Minua on usein ulkoisesti vaikea kuvailla romantikoksi, mutta ylläoleva teksti on kuin minä. 

Kaikki siinä kuvastaa minua. Kaipaan jonkun nukkumaan kanssani, makoilemaan vuoteeseeni. Kaipaan ihmistä rinnalleni, jakamaan elämäni ihmeellisyyksiä. Jonkun kuuntelemaan surujani, olemaan läsnä. 

Menneitten aikojeni demonit eivät jätä minua rauhaan, mutta niistä minun on selvittävä yksin. Se taistelu on minun. Mutta kaipaan ihmistä, joka yöllä kauhujeni keskeltä herätessäni, ottaa minusta kiinni ja palauttaa minut nykyhetkeen. Että herään siihen, etteivät menneisyyden möröt voi minulle enää mitään. Kaipaan satamaa, joka ohjaa minut luokseen kun tuntuu että eksyn maailmalle. Kaipaan jonkun jonka luokse tulla olemaan minä ja sellaisena rakastettu. 

On jälleen yö. Uni kiusaa minua puuttumisellaan. Aamulla on aikainen herätys. Tekisi mieleni soittaa jollekin. Laittaa viesti, toivottaa hyvää yötä.. Tai jopa käpertyä jonkun kylkeen kiinni. Tuntea toisen lämpö ja rentoutua niin että unikin tulisi. Mutta olen yksin kotona. Hiljaisuus on syvää. Pakko mennä nukkumaan. Yrittää edes. Työt kutsuvat, vaikka voimia niihin ei olisi. 

Odotan viikonloppua, silloin on seikkailun aika. Ahdistaa ja pelottaakin vähän, mutta tiedän olevani turvassa. Koska ystävä, jonka kanssa lähden, ei ole ikinä minua hylännyt. Ei edes silloin kun olen hylännyt itseni. Odotan tuulettumistani. Sieluni kaipaa sitä. Ravistelua. Ravintoa. 

Ja kuka tietää, josko sitä voi niinkin erikoisesta paikasta, kuin kouvola, löytää ehkä jopa etsimänsä? 

En uskalla uskoa, mutta onhan se ajatusleikkinä hauska...