Love is...

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Rakkaus ei koskaan katoa.

 ~ Ensimmäinen kirje korinttilaisille ~ 

Eräänä päivänä täydellinen parisuhteeni pirstoutui ja murtui kivijalkaansa myöten tomuksi. Pienet säröt joita arkielon pienet kiistat ja tarkoittamattomat tiuskaisut olivat keränneet, purkautuivat sellaisella voimalla, että koko suhde heilui kuin kerrostalon katon reunalla. Kaikki se minkä luulit rakentaneesi kivestä, kestäväksi ja pysyväksi, tuntuikin yhtäkkiä korttitalolta, onnenkantamoiselta, joka saattaisi levitä käsiin hetkenä minä hyvänsä.

Se vaati paljon puhetta. Se vaati puhetta, siltä joka haluaisi yleensä vaieta ja vaikenemisen siltä, joka yleensä hoitaa puhumisen. Se vaatii mahdollisuuden antamista ja uskoa.

Koko tilanteemme on yksi suuri haaste, johon lähdin päätä pahkaa tunteen johdattamana, ymmärtämättä etteivät kaikki palapelin palat asetu kohdilleen vain ajattelemalla. On sanottava asioita ääneen vaikka toinen loukkaantuisi, on osattava olla loukkaantumatta asioista joista yleensä loukkaantuisi koska toinen sanoo ne parantaakseen suhdetta. Täytyy malttaa koota palapeliä palakerrallaan ja toivoa että kaikki palat löytyvät. Täytyy uskoa että palapelin saa kasattua. 

En tiennyt että rakkautta voi olla näin monenlaista. Tai sitten en ole aikaisemmin vain osannut rakastaa.

You are one of the few things worth remembering
And since it's all true
How could anyone mean more to me
Than you?

Sen totuus on todempaa kuin muut asiat ympärilläni. Sen tarunomaisuus tekee siitä uskomatonta. Sen kyky satuttaa repii syvempää arpisesta sielustani kuin koskaan ja sen onnellisuus parantaa haavoja, joita en tiennyt edes omistavani. 

Se ottaa ja se antaa. Joskus sen voima pakottaa minut istumaan alas ja varmistamaan ohjaanko enää omaa elämääni. Joinain päivinä se sattuu niin ettei henki meinaa kulkea. Joinain päivinä se parantaa kaikki kipuni. Joinain päivinä se tuntuu enemmän työltä kuin oikea työni. Joinain päivinä se on vain olemassa taustalla ilman että sitä edes huomaa. Mutta jokaisena päivänä se on olemassa. Rakkaus.

Musta päivä

Olen tänään kerännyt koko päivän negatiivisia tunteita mukaani. Ne ovat vaanineet nurkassa jo aamulla noustessani ja lähestyneet minua yksi kerrallaan, tehden olostani kuvottavan ja tuskallisen tänään.

Aamulla herätessäni tajusin unohtaneeni lääkäriaikani. Kauheella kiireellä kaksi aamu-unista lasta sängyistä ja iänikuinen taistelu käyntiin, että saan lapset tarhaan ajoissa. Ehdin juuri ja juuri ajoissa terveysaseman ovista sisään. Neuvolan tiloissa kontrollikäynti, joka sisälti taas tuskaistakin tuskallisemman lauseen "Jos aiot lapsia hommata, niin koita toimia nopeasti". Kuin minulle sanottaisiin, että parasta ennen- päiväykseni on tulossa, tee jotain. Olen nuori nainen ja minua hoputetaan tekemään lapsia, vaikka pienestä pitäen on hoettu "ei ole kiire". No nyt on. Mutta elämäntilanne ei anna myöten omille lapsille, kun päivästä toiseen taistelen taisteluita jo puolison lasten kanssa. Koska tämä helpottaa? Koska tästä tulee luontevaa? Koska kykenen tuntemaan äidillisiä tunteita? Vai pystynkö koskaan. Suru valtasi minut sydän juuriani myöten.

Mieli maassa suuntasin töihin. Laitoin puoliskolle viestiä neuvolakäynnistä ja toivoin salaa mielessäni, että neuvolakäynti voisi olla pian eri syystä. Miehille tyypillisen tylyn vastauksen jälkeen, kommunikointi menikin sitten perseelleen ja mieli musteni lisää. Töissä oli koko päivän hulina joka aiheutti vain saatanasti stressiä. Olo alkoi olla jo kuin ilmapallolla, joka on täytetty mustalla maalatulla vedellä. Pian poksahtaa.

Kotiin tullessani odotin pientä hengähdystaukoa, joka näinä päivinä yleensä on. Maalailin kuvia mieleeni hellästä hetkestä rakkaani kanssa tai ihan vain jostain puuhasta mistä itse nautin. Mutta tullessani kotiin, ilmoitettiin että lapset tulevat jo kotiin. Se siitä. Tiuskin, varmaankin turhaa, turhautuessani ja juoksin kotiin. Tuli itku. Päivän kasaantuneita tunteita purkautui ulos kyyneleinä. Huusin, itkin, inhosin itseäni ja elämääni. Liikaa. Niin liikaa tälle päivälle.

Mutta eihän se siihen loppunut. Vielä illan aikana tuli väsyneen lapsen äärettömän voimakas raivari ja miehen ajattelematon, mutta sitäkin syvemmältä loukkaava nimittely ja itselläni kilahti loputkin promut. Tärisin raivosta. Nyt istun hiljaa koska pelkään, että avatessani suuni sanon jotain joka satuttaa ja on täysin peruuttamatonta. Olen poikki. Kyyneleet valuvat hiljaa pitkin poskiani.

Haluaisin huutaa ääneni käheäksi, heitellä tavaroita, loukata ja satuttaa sanoin, huutaa uhkauksia lähdöstä, jota en ikinä voisi tehdä. Koska minua sattuu. Ja oikeasti tarvitsisin vain ison halauksen ja lupauksen siitä, että kaikki on hyvin. Jonkun olemaan vain lähellä ja hävittämään tämän kerääntyneen väsymyksen ja pahan olon.