Uskoin joskus jumalaan. Uskoin johonkin suureen suunnitelmaan meidän kaikkien varalle ja siihen että jokaiselle annetaan kannettavaksi vain sen verta kun meillä on rahkeita kantaa. Sitten elämä iski. Elämässäni tapahtui paljon menettämistä ja sen kaiken menettämisen keskellä huomasin menettäneeni otteeni itsestäni. Olin hukkumassa itseeni ja kadottamassa kaiken sen minkä tiesin minussa olevan.
Olen kiitollinen kaikista ihmisistä, jotka ovat silloin olleet paikalla ja pitäneet kiinni, etten katoaisi. Osa heistä päästi irti ja katosi matkalla, mutta edelleen elämässäni on kiinni pitäjiä. Heitä on löytynyt matkalla lisääkin. Silloin kun maailma on vieraspaikka ja minuus on kiinni pienistä murusista, tarvitsee jonkun palapelin tekijän elämäänsä. Joka saa murusista kasaan jotain näkemisen arvoista. Tälläsiä ihmisiä on harvassa. Onneks heitä kuitenkin on.
Olen kiitollinen myös itselleni, etten ole luovuttanut. Olen pienellä aikaa käynyt niin pohjalla, etten uskonut enää nousevani. Kaikki arkiset asiat olivat uuvuttavia ja olin kykenemätön hoitamaan niitä. Tuntui että poljen paikallani, upoten koko ajan syvemmälle kuin juoksuhiekassa. Pitäis olla juoksematta, ettei uppoaisi niin nopeasti, mutta silti tuntuu ettei voi luovuttaa kamppailematta ja juoksee henkensä edestä. Olin hukkua siihen. Hukkua tunteisiini, hukkua ajatuksiini ja kun päälle heitettiin draamahakuisia ihmisiä, joihin luotin joskus enemmän kuin itseeni ja ymmärsin ettei heihin olisi pitänyt edes luottaa, meinasin kuolla sisältä. Kuolla täysin kylmään ja tunteettomaan tilaan jossa en olisi tuntenut enää edes itseäni. Pelkäsin kuollakseni selviänkö.
Mutta kaikesta epäuskostani huolimatta, sain pienen uskon kipinän. Löysin elämääni ihmisen, joka auttoi mut suosta ja nosti jaloilleen. Hän on antanut minulle niin paljon, että uskon häneen ja kiitän hänestä jotain määrittelemätöntä suurempaa voimaa. Koska tätä onnea en voi järjellä enää selittää.
Kun elämäsirakkaus tulee illalla töistä väsyneenä ja menee ajoissa nukkumaan ja pyytää sinua viereensä hetkeksi makaamaan, ei siitä halua kieltäytyä. En itse vielä aikonut nukkumaan, mutta halusin olla lähellä sen hetken. Maatessamme hiljaa, sinä puoliunessa jo, minä vaatteet päällä vieressä, koskien lämmintä hieman unista miestä, hän kuiskasi: "On helpompi nukahtaa, kun tunnen että olet siinä".
Se nosti minulle kyyneleet silmiin. Niin yksinkertaisesta halusta olla lähellä rakastamaansa ihmistä, tulee hyökyaallon kaltainen tunnemyrsky. En ole ikinä ollut näin rakastettu. En ole ikinä tehnyt ketään näin onnelliseksi ja tai ollut kenenkään toimesta näin onnellinen. En ole ikinä rakastanut näin ehdottomasti ja pysyvästi. En ole ikinä löytänyt paikkaani näin vahvasti kuin nyt. Tuntuu kuin löytämisen lisäksi minulle olisi annettu kartta, kompassi ja koko laiva tarvikkeineen, etten enää ikinä eksyisi liian kauas kotoa. Koska nyt minulle on koti. Siellä missä sydämeni on. Hänen luonaan. Olen niin varma meistä, että otamme yhteisen tatuoinnin. Jotta silloinkin, jos maailma repii meidät erilleen, muistamme toisemme aina. Päiviemme loppuun asti.
Tämä voi olla joillekin hyvinkin kliseisen kuuloista, imelää ja jopa ärsyttävää luettavaa. "oothan sä ny ennenkin rakastanu"... Joo olen. Olen tuhlannut rakkaus-nimistä tunnetta tyhjentäen itseäni ihmisiin, jotka imivät minua kuiviin. Olen tullut käytetyksi rakkauden nimissä hyväksi. Olen saanut turpaani fyysisesti ja henkisesti ihmisiltä, joita olen rakastanut. Mutta koskaan, EN KOSKAAN, ole tullut näin ehjäksi ja itsekseni rakkauden toimesta, en ole missään elämäni vaiheessa rakastanut ketään näin tyhjentävästi ja luottanut toiseen näin varmasti koska rakastan. En ole ikinä ollut näin oikeassa suhteessa. En ole koskaan aiemmin tuntenut olevani jonkun silmissä niin hyväksytty, kuin nyt olen. Kyllä me valitamme, kiristelemme hampaitamme ja välillä riitelemmekin, mutta niin että riita loppuu siihen että molemmat kyynel silmässä haluamme asian selviävän, että voisimme jo olla sovussa. Koska tässä rakkaudessa, minua sattuu fyysisesti, jos näen suuttumukseni kuohuttavan toista. Haluan asian selviävän, koska en kestä sitä tunnetta että vihoissani en voi mennä toisen lähelle ja koskettaa.
"Yhden kortin varaan kaikkeni paan, 100% itsestä annan,
muuta en kaipaa, en kaipaa
Jos sut omakseni saan, saan
Sä oot mulle, se jonka haluun tuntea
sun sateenvarjon alla, ei tarvii piilotella arpia
Mä tiedän et oon turvassa sun iholla,
oon turvassa, sun iholla
Haluun tuntee sut syvästi,
haluun tuntee sut mun lähellä
Sanotaan näkemiin, ei hyvästi
Ajaudun sun vuoks vararikkoon,
sulle kaiken mun kultani kannan
Niin koukus mä oon jo,
mä oon, mä oon koukus sun ihoon"
Olen koukussa. Koukussa rakastamiseen ja rakastettuna olemiseen. Olen koukussa onnellisuuteen. Siihen että huonoinakin päivinä tiedät oikeasti toisen rakastavan sinua ehdoitta... ja haluat rakastaa häntä joka päivä samalla tavalla.
On yksi muuttumaton muuttuja, rakkaus. Se elää, se muuttuu tarinan mukana, mutta se jää. Vuosien jälkeenkin, se jää. <3
Rakastakaa toisianne!
