Lapsenmieli särkyvä

Jouluna sitä löytää pienen salaisen, viattoman osan itsestään, joka on lapsenmielinen ja toiveita täynnä. Se pieni osa minusta oli onnensa kukkuloilla valkeasta joulusta perheen parissa. Kuusen koristelua, perinteinen joulusauna aaton aattona, illan hämärässä kynttilöiden keskellä, jäähyllä käynti pakkasessa ihon höyrytessä purevan kylmään yöhön. Lapsen uskon vahvistaminen mystiseen ja taianomaiseen, vieden kummitytön kanssa tontulle piparin ja maitoa. Aattoaamun joulupuuro, lapsen riemu kadonneista tontun eväistä ja kirjeestä jonka tonttu oli jättänyt, joulupukin kuumalinja ja jo vuosia ehdottoman pakollinen lumiukkopiirretty. Perinteiset jouluruuat, Pieniä asioita, jotka tekevät joulun. Sisarusten kanssa ajanvietto, joka muuten jää aina liian vähäiseksi.

Kuitenkin joulun taika on haihtuvaa. Se on hentoa ja helppo särkeä arkisilla ja tylsillä murheilla. Raha, stressi, surut... Ne eivät ikinä pysy kauaa poissa. Aina kun sitä meinaa hetkellisesti olla onnellinen, jotain tapahtuu niin että kaikki onnellisuus tuntuu valuvan rintakehään ilmestyneestä mustasta aukosta ulos. Ja sitä huomaa jälleen kerran istuvansa sohvalla miettimässä, että mitä helvettiä on tapahtunut, onko se oman vaikutukseni alla vai minusta riippumatonta ja miten siitä voi päästä yli ilman jatkuvaa surua ja tuskaa. Huomaa, että ne kaikista tärkeimmätkin ihmiset, kaikista rakkaimmat ja eniten elämääsi vaikuttavat, ovat kuitenkin vain ihmisiä. Inhimillisiä, usein ajattelemattomia ja loukkaavat usein huomaamattaan. Täytyy vain etsiä ne, jotka ovat kivun arvoisia. Ja tänään olen ikävä kyllä jälleen todennut, että sellaiset ihmiset eivät ole miehiä.

Nyt on aika käpertyä yksin sänkyyn. Kasata kadonneen turvallisuuden tunteen rippeet kasaksi jota halata, koittaen kipeästi kuvitella siinä olevan joku joka välittää minusta yhtä suuresti kuin minä ihmisistä välitän. Hyvää yötä maailma, täällä pärjätä saa omillaan.

Vaikeaa olla minä

Oma koti

lämmin mieli

hajallaan seikkailevat ajatukset

tänään eksyksissä 

huomenna taas itsensä löytäneenä?

Olen pahoillani

etten kykene aina olemaan 

mitä minulta odotetaan

Pitäisi olla pätevä

pitäisi olla vahva

pitäisi olla aikuinen

pitäisi selvitä

Ja minä mietin vain

miksi en saa löytää rakkautta

En osaa olla minä kaikille

vain harva näkee 

mitä kova kuori sisältää

Sen pienen pehmeän sisustan

suuren avoimen sydämen

halun antaa itsensä jollekin kokonaan

ja olla onnellinen päiviensä loppuun saakka

Anteeksi

että elämä teki minusta kovan

ja että olen tälläinen

mutta toivottavasti

minut voisi silti joku vielä löytää

parantaa

rakastaa ehjäksi

Onnen hippusia

Aamulla pakkanen kipristi nenää, talvi tekee tuloaan pikkuhiljaa. Tänään sai pitää jo tumppuja ja villasukkia <3

Muutin ihmisen negatiivinen asenteen minusta olemalla vain minä. Sain anteeksipyynnön tylystä käytöksestä ja kehut persoonastani.

Olen mahdollisesti saamassa uelmieni kodin vuokralle. Rivitalosta, tarpeeksi tilaa tehdä koti, takka jossa grillata vaahtokarkkeja, sauna kylmien talvi-iltojen iloksi. Ja viel uusi, ilman vanhojen aikojen suurta surua. Puhdas pöytä miltä ponnistaa kiinni elämäänsä. 

Pelkäsin joutuvani kitumaan rahaongelmien kanssa jälleen kerran, mutta tällä kertaa töitä tuntuu riittävän. Ehkä tämäkin kertoo kaiken tapahtuneen syystä. Täällä minua tarvitaan, tänne minä kuulun. Sydämestäni ja mielestäni. 

Tänään katseltiin äidin kanssa netin ihmeellisestä maailmasta hauskan sinistä menopeliä. Se oli ihastuttava kiituri, joka kutsuu minua pian tapaamiseen. Josko jatkaisimme matkaa yhdessä :)

Varovasti tutustumaan, kenties tottumaan ja oppimaan sen luonne. Kuka sinä olet suloinen sämpyläinen? Tehdäänkö mukavia retkiä yhdessä?

Töitten loputtua se alkoi. Lumisade. Niin kaunis, herkkä ja hajoava, kuin joka vuosi. Se toi mukanaan hirveän hingun tehdä lumienkeli. Ehkä toteutan sen huomenna. Lupaan sen itselleni, että teen niin. Lumi, joka vie pimeyden ahdistavuuden pois ja tekee siitä kaunista. Kiitos, että tulit jälleen kerraan. <3

Minulla on ystäviä. Maailman muokkaamia, omanlaisiaan ja sellaisinaan käsittämättömän rakkaita. Toivon heistä jokaiselle paljon hyvää. Moni asia on muuttunut elämässä ja tehnyt meistä omanlaisiamme. Pidän meistä juuri tälläisinä. Kiitos, että olette elämässäni. <3

Olen tutustunut ihmiseen. Ihmiseen, joka herättää uteliaisuuteni, tuo jännitystä elämääni ja tuntuu loistavalta tyypiltä. En tiedä mihin tutustuminen johtaa, mutta tuntuu että uskallan antaa sille vapaat kädet. Antaa mahdollisuuden mihin vaan. Ei pelota. Tuntuu mukavalta. Ihmeen aidolta. Ehkä ainakin yksi hyvä ystävä lisää? Tai ehkä jotain syvempää. Avaamattomia ovia, rohkeus avata ne ja hyvänolon tunne tästä kaikesta. 

Hetki hetkeltä myös elämäntapa remonttini tuottaa tulosta. Olen tyytyväinen siihen mitä olen saanut aikaan ja siihen että jaksan jatkaa edelleen. Voin paljon paremmin nyt. Ja pidän itsestäni aidosti. <3

Elämässäni on tasapaino. Perhe, joka välittää, on onni. Elämä on arpa, sillä voi voittaa tai hävitä, mutta ei saa pelätä liikaa pelatakseen. Koska jos ei pelaa vaan pelkää, voi jäädä suurimmat aarteet elämästä saamatta.

Haaveita ja unelmia, usko niiden mahdollistumiseen. Jännitys ja odotus tulevan tapaamiseen. Uskallus ottaa itseään niskasta kiinni ja tehdä itsensä onnelliseksi. Pikku hiljaa, päivä kerrallaan. Kurkkia tulevaa, tehdä siitä omansa, nauttia elämästä ja sen pienistä hymyhetkistä. Tehdä hyvää ja olla hyvä ihmisille. 

Olla ylpeästi minä. Ja sellaisenaan onnellinen <3

Vapaus vai vankila?

Istuin miettimään elämääni viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Kuinka paljon asioita siihen aikaan on mahtunut. Kuinka erilaisiin tilanteisiin elämä on minua heitellyt. Kymmenessä vuodessa olen käynyt läpi niin paljon asioita, etten enää ole millään tapaa sama ihminen kuin ennen. Niin paljon pahaa ja myös hyvää on mahtunut noihin aikuistumisen kriittisiin vuosiin. Ja nyt huomaan tietäväni suurimmaksi osaksi mitä elämältäni haluan, mutta sen takia taidan olla juuri nyt niin käsittämättömän yksin elämässäni. En tyydy vähään ja olen vaikea pitää tyytyväisenä, koska pelkään usein pahinta ja oletan kaiken pahan palaavan elämääni. Ikävöin paljon asioita, mutta olen niin paljon onnellisempi ilman niitä. Kuitenkin kaiken varjopuolena on se, että olen elämässäni yksinäisempi kuin vuosiin.

Olen kaukana elämäntilanteeni vuoksi kaikista. Kaipaan elämääni herättelyä, ihmissuhteita, säpinää ja elämisen tunnetta. Kuitenkin olen vaikeasti lähestyttävä ja epävarma luomaan ihmissuhteita. Kaipaan jo omaa kotia, perhettä ja rauhaa, mutta en ole sitä saanut. En pysty elämään villiä sinkkuutta, kun sydämeni kaipaa vain pysyvää sitoutumista. En ole samalla tasolla kuin perheelliset tuttuni, koska minä en perhettä ole saanut. Olen kaukana kaikista ja siellä kaukaisuudessa huomaan huutavani ihmisten pariin, kenenkään kuulematta.

Olen pahoillani, että elämäni teki minusta tälläisen. Ja olen surullinen, koska tiedän että yksin oleminen voi jatkua pitkäänkin. Olen kuitenkin ehjä. Edes jollain tapaa. Olisi aika opetella elämään yksin, olemaan minä ja kiinnittyä elämäänsä nyt. Aika oppia olemaan onnellinen.

Anna mä nyt kerrankin selitän

Joka ei ole vielä minä

sen on mahdotonta olla me.

Se ei voi kiintyä toiseen

kun se ei ole kiintynyt itseensä.

Se ei voi käsittää suuria ympyröitä,

kun se sekoaa pienissäkin.

Sitä pitää lähestyä sen omilla ehdoilla.

Kaikki muu pelästyttää ja suistaa sen raiteiltaan

Kun se vihdoin sanoo nimensä ja minä

se on saavutus ja semmoisenaan vaikea läksy.

Se toistelee nimeään ja innostuu siitä

sen pitää saada tottua olemaan joku.

Ei se muuten opi näkemään joitakin ja muita.

On aika kiintyä itseensä ja kyetä olemaan onnellinen siinä elämässä, minkä itselleen on rakentanut. Mutta mikä on sen hinta ja kuinka vaikeaa siitä tulee? En tiedä, mutta onko minulla muita mahdollisuuksia.

Hei sinä, joka pystyt tekemään minut lopuksi elämääni onnelliseksi, olemaan luonani ja rakastamaan minua vioistani huolimatta, olen täällä. Olen yksin ja haluaisin tavata sinut pian. Tule ja vie minut mukanasi maailman ääriin, kunhan teet minusta onnellisen. Olen kyllästynyt olemaan surullinen ja onneton elämässäni.

Vain vapaus käteen jää

Se oli aluksi tyhjä tunne rinnassa. Järkytys, shokki ja hämmennys siitä kuinka kaikki onnelliseksi luultu hajosi korttitalon lailla. Katselin kuin hidastetussa filmissä kuinka kortit laskeutuivat maahan hajalleen ympärilleni. Ei jäänyt mitään mitä korjata. Kun mieli käynnistyi hitaasti raksuttaen, tuli tuska. Tuska tuli rintaan niin painavana ja kipeänä, että luulin pyörtyväni. Haukoin henkeäni, itkin kyyneleeni loppuun ja kasvoni turvoksiin. Hetkeksi minut valtasi tunne ettei huomista enää olekaan. Mutta se on, tuskallisena ja vaativana se tulee aina uudelleen. Silloinkin kun ei ole enää voimia ottaa sitä vastaan, vaan haluaa vain kadota tähän päivään.

Selvisin siitä sulkemalla mieleni. Keskityin järkeeni. Etsin sen kaiken pimeyden keskeltä ja keskityin olemaan järjestelmällinen ja järkevä. Järki vetää tunnetta turpaan. Hoidan asioita kuin unessa. Toimin kuin koneena. Yhtäkkiä herään siihen että vapaus on ainoa asia mitä minulle jäi käteen.

On aloitettava alusta. On elettävä tämän tuskan kanssa ja annettava itselleen aikaa parantua. Rinnassa on ammottava aukko, kuin joku haudankaivaja olisi hakenut menetetystä rakkaudesta kaiken irti lähtevän lapiolla pois. Elämä on sumuisaa. Saatan itkeä hyvin pienistä asioista ja olen väsyneempi kuin ikinä. Voin vain toivoa, että ihmiset jaksavat kantaa minua, kun omat jalkani eivät enää kanna.

Suru, viha, ahdistus, masennus, väsymys. 

Juuri kun luulet löytäneesi jonkun jonka kanssa olla onnellinen ja yhdessä aina, kohtalo tulee ja potkaisee päähän kuin nauraen, että eipäs hidasteta tahtia. Ei ole kuule sinulle varattuna tälläistä. Ei ole sinun onnesi tämäkään. Kumpa voisin vain turruttaa aivoni jotenkin. Tämä menetys vie minusta suuremman palan kuin mikään muu menetykseni vielä on vienyt. 

Haluan käpertyä itseeni. Haluan olla yksin ja kadota sisääni korjaamaan sisuskaluissa tapahtunutta murtumista pikku hiljaa pala palalta, kunnes edes muistutan jotenkuten ihmistä. Minulla on vain tolkuttoman monimutkainen risteys edessäni eikä minkäänlaista halua valita suuntaa. 

Love is...

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Rakkaus ei koskaan katoa.

 ~ Ensimmäinen kirje korinttilaisille ~ 

Eräänä päivänä täydellinen parisuhteeni pirstoutui ja murtui kivijalkaansa myöten tomuksi. Pienet säröt joita arkielon pienet kiistat ja tarkoittamattomat tiuskaisut olivat keränneet, purkautuivat sellaisella voimalla, että koko suhde heilui kuin kerrostalon katon reunalla. Kaikki se minkä luulit rakentaneesi kivestä, kestäväksi ja pysyväksi, tuntuikin yhtäkkiä korttitalolta, onnenkantamoiselta, joka saattaisi levitä käsiin hetkenä minä hyvänsä.

Se vaati paljon puhetta. Se vaati puhetta, siltä joka haluaisi yleensä vaieta ja vaikenemisen siltä, joka yleensä hoitaa puhumisen. Se vaatii mahdollisuuden antamista ja uskoa.

Koko tilanteemme on yksi suuri haaste, johon lähdin päätä pahkaa tunteen johdattamana, ymmärtämättä etteivät kaikki palapelin palat asetu kohdilleen vain ajattelemalla. On sanottava asioita ääneen vaikka toinen loukkaantuisi, on osattava olla loukkaantumatta asioista joista yleensä loukkaantuisi koska toinen sanoo ne parantaakseen suhdetta. Täytyy malttaa koota palapeliä palakerrallaan ja toivoa että kaikki palat löytyvät. Täytyy uskoa että palapelin saa kasattua. 

En tiennyt että rakkautta voi olla näin monenlaista. Tai sitten en ole aikaisemmin vain osannut rakastaa.

You are one of the few things worth remembering
And since it's all true
How could anyone mean more to me
Than you?

Sen totuus on todempaa kuin muut asiat ympärilläni. Sen tarunomaisuus tekee siitä uskomatonta. Sen kyky satuttaa repii syvempää arpisesta sielustani kuin koskaan ja sen onnellisuus parantaa haavoja, joita en tiennyt edes omistavani. 

Se ottaa ja se antaa. Joskus sen voima pakottaa minut istumaan alas ja varmistamaan ohjaanko enää omaa elämääni. Joinain päivinä se sattuu niin ettei henki meinaa kulkea. Joinain päivinä se parantaa kaikki kipuni. Joinain päivinä se tuntuu enemmän työltä kuin oikea työni. Joinain päivinä se on vain olemassa taustalla ilman että sitä edes huomaa. Mutta jokaisena päivänä se on olemassa. Rakkaus.

Musta päivä

Olen tänään kerännyt koko päivän negatiivisia tunteita mukaani. Ne ovat vaanineet nurkassa jo aamulla noustessani ja lähestyneet minua yksi kerrallaan, tehden olostani kuvottavan ja tuskallisen tänään.

Aamulla herätessäni tajusin unohtaneeni lääkäriaikani. Kauheella kiireellä kaksi aamu-unista lasta sängyistä ja iänikuinen taistelu käyntiin, että saan lapset tarhaan ajoissa. Ehdin juuri ja juuri ajoissa terveysaseman ovista sisään. Neuvolan tiloissa kontrollikäynti, joka sisälti taas tuskaistakin tuskallisemman lauseen "Jos aiot lapsia hommata, niin koita toimia nopeasti". Kuin minulle sanottaisiin, että parasta ennen- päiväykseni on tulossa, tee jotain. Olen nuori nainen ja minua hoputetaan tekemään lapsia, vaikka pienestä pitäen on hoettu "ei ole kiire". No nyt on. Mutta elämäntilanne ei anna myöten omille lapsille, kun päivästä toiseen taistelen taisteluita jo puolison lasten kanssa. Koska tämä helpottaa? Koska tästä tulee luontevaa? Koska kykenen tuntemaan äidillisiä tunteita? Vai pystynkö koskaan. Suru valtasi minut sydän juuriani myöten.

Mieli maassa suuntasin töihin. Laitoin puoliskolle viestiä neuvolakäynnistä ja toivoin salaa mielessäni, että neuvolakäynti voisi olla pian eri syystä. Miehille tyypillisen tylyn vastauksen jälkeen, kommunikointi menikin sitten perseelleen ja mieli musteni lisää. Töissä oli koko päivän hulina joka aiheutti vain saatanasti stressiä. Olo alkoi olla jo kuin ilmapallolla, joka on täytetty mustalla maalatulla vedellä. Pian poksahtaa.

Kotiin tullessani odotin pientä hengähdystaukoa, joka näinä päivinä yleensä on. Maalailin kuvia mieleeni hellästä hetkestä rakkaani kanssa tai ihan vain jostain puuhasta mistä itse nautin. Mutta tullessani kotiin, ilmoitettiin että lapset tulevat jo kotiin. Se siitä. Tiuskin, varmaankin turhaa, turhautuessani ja juoksin kotiin. Tuli itku. Päivän kasaantuneita tunteita purkautui ulos kyyneleinä. Huusin, itkin, inhosin itseäni ja elämääni. Liikaa. Niin liikaa tälle päivälle.

Mutta eihän se siihen loppunut. Vielä illan aikana tuli väsyneen lapsen äärettömän voimakas raivari ja miehen ajattelematon, mutta sitäkin syvemmältä loukkaava nimittely ja itselläni kilahti loputkin promut. Tärisin raivosta. Nyt istun hiljaa koska pelkään, että avatessani suuni sanon jotain joka satuttaa ja on täysin peruuttamatonta. Olen poikki. Kyyneleet valuvat hiljaa pitkin poskiani.

Haluaisin huutaa ääneni käheäksi, heitellä tavaroita, loukata ja satuttaa sanoin, huutaa uhkauksia lähdöstä, jota en ikinä voisi tehdä. Koska minua sattuu. Ja oikeasti tarvitsisin vain ison halauksen ja lupauksen siitä, että kaikki on hyvin. Jonkun olemaan vain lähellä ja hävittämään tämän kerääntyneen väsymyksen ja pahan olon.

Murskattuja haaveita ja muuttuneita suunnitelmia

Olen tehnyt elämässäni vakavia ja kauas kantoisiakin päätöksiä, päättämällä luopua joistain unelmistani ja kehittää uusia unelmia elämääni.

Ensinnäkin, olen aina halunnut lapsen. Kaikki puhuvat kuinka olisin loistava äiti ja kuinka omituista olisi jos en hommaisi omia lapsia. Olen kuitenkin kaiken miettimiseni jälkeen tullut päätökseen, ettei minulle tällä tietoa ole tulossa lapsia. Ei siksi, ettenkö haluaisi, vaan siksi että en suostu tekemään lasta, ellei lapsen molemmat vanhemmat halua lasta. Tällä hetkelle saisin lapsen vain, jotten lähtisi.

En myöskään aio ikinä kosia, vaikka kihlat ja naimisiin meno ovat aina kuuluneet tulevaisuuden suunnitelmiini. Kuultuani häiden olevan turha rahareikä ja koettuani ettei minua rakasteta tavalla, johon kuuluu kosinta, päätin luopua ajatuksesta ottaa ohjat omiin käsiini. Aion olla vanhanaikainen ja odottaa tuleeko joskus vastaan mies, joka haluaa kosia minua silkasta rakkaudesta, ei siksi että minä oletan niin tapahtuvan. En aio enää ottaa asiaa puheeksi, vaan tyydyn odottamaan onko rakkauteni joskus riittävää sellaiseen.

Toistaiseksi olen onnellinen tässä suhteessa näinkin ja teen mullistavampia päätöksiä myöhemmin, jos biologinen kelloni joskus tikittää niin, että koen sen tarpeelliseksi. Nyt tyydyn vain elämään elämääni pieni haikea kaipuu rinnassani.

Lisäksi aion sosiaalistaa itseäni. Aion lähteä kotoa ihmisten ilmoille, tavata ystäviäni ja elää elämääni. En aio jumittaa kotona ja lopettaa elämistä sen takia, että olen äitipuolen roolissa nyt. Olen nuori edelleen ja elämäni ei tule kuihtumaan alle 25-vuotiaana näin.

Aion myös muuttaa ruokailutottumuksiani parempaana suuntaan. Aion edelleen herkutellakin, mutta myös syödä hyvää ja terveellistä ruokaa. Ja liikkua enemmän, jotta pääsisin tavoitteeseeni painon ja ulkonäön suhteen.

Paljon pitäisi tehdä, paljon pitää miettiä, paljosta olen jäänyt paitsi. Mutta nyt kaikki muuttuu. On aika ottaa omaa elämäänsä niskasta kiinni ja tehdä itsestään onnellinen. <3

Teille, Rakkaudella minä.

Elokuu. Pienenä sitä alkoi melkein jo heinäkuun alussa odottaa. Valmistautua koulun alkuun kesän jälkeen uudelleen. Hommata pienillä kesä tienesteillä uusi koulureppu. Ostaa kasa uusia kyniä, järjestellä, teroitella ja pakata ne uuteen laukkuun. Yleensä jostain kumman syystä siivosin aina työpöytäni laatikotkin silloin. Tarravihkot piti etsiä myös, kaikki ne kiiltävät, glitterikoristeiset tai pehmonukkaiset tarrat, piti järjestellä vihkoihin. Niitä sitten vaihdeltiin välitunneilla. Jonkin sortin uudistautumisrituaali se kai oli, pienelle koululaiselle.

Nyt tunnen oloni melko samanlaiseksi. Ostin pari uutta laukkua, lisäksi sain kasan minulle uusia vaatteita, kirjoitin työjutut vihkooni, ostin uuden kalenterin ja piipersin sen ajan tasalle. Odotan pieni jännitys vatsan pohjassa maanantaita. Koko kesän jatkunut kituutus rahasta ja kotona neljän seinällä olo jäävät taakse. Voi huokaista, kun tili alkaa kertyä taas. Laskut saa kuun lopussa hoidettua taas ajantasalle. Voi lähteä katsomaan ystäviään, ilman kamalaa morkkista siitä kun käyttää puolison rahoja. Ei tarvitse vain olla kotona. Kaksi kuukautta kaltaiselleni ihmiselle, jumissa kotona, ei varaa käydä missään tai tehdä mitään, jatkuvaa hampaiden kiristelyä ja narinaa. Tuntui jo, että jokin minua suurempi on painamassa minua pinnan alle. Joka ikinen hetki tuntuu kireämmältä, joka päivä kiinnostaa asiat entistä vähemmän. Olen itsellenikin jo täysin tuntematon tämän kesän jälkeen. Tuntuu että olen eksynyt itseeni. En suinkaan itseni tutkiskelu mielessä, vaan väsynyt ja uponnut jonnekin omaan maailmaansa, josta katsottuna todellisuus ja työelämä ovat kuin valo tunnelin päässä. Pelastus. 

Ensi syksynä aion nauttia ulkoilmasta urakalla, kuntoillen ja kävellen luonnossa, kuvaten syksyä ja kenties tulevaa talveakin. Ensi syksynä otan itseäni niskasta kiinni ja rupean pitämään itsestäni huolta. Aion aloittaa säännölliset hierojalla käynnit, pudottaa painoa ja palkita itseäni siitä unelmoimillani asioilla. Aion ruveta miettimään mitä syön, olematta oman itseni pilkunnussija. Aion edelleen nauttia ruuasta ja herkuista, mutta rajoittaa sen pois joka päiväisestä turhasta mussuttamisesta. Aion kirjoittaa ja pohtia elämää blogissani. Aion olla aktiivisempi ystävien näkijä ja olla reilusti poissa kotoakin välillä. Nämä neljä seinää on niin koluttuja parin kuukauden ajalta, että on aika ryhdistäytyä ja katsella ulkopuolistakin maailmaa. Unohtamatta olla rakastava avopuoliso ja melkein äiti perheen kahdelle pienelle. Ja ensi syksynä haluan lähteä erityisen ystävän kanssa kahville kahvilaan, ei kahvin takia, vaan siksi että voin syödä jonkun jumalaisen epäterveellisen ja kauniin kakun tai leivoksen. 

Syksyllä poltetaan kynttilöitä, paistetaan lättyjä, hengaillaan parvekkeella viimeiset melkein lämpöiset illat villasukilla, luetaan kirjoja, nautitaan pimeydestä ennen kuin aletaan talvella jo masentua siitä. Nautitaan omaan tahtiinsa pyörivästä arjesta ja valopilkkuina säteilevistä viikonlopuista. Syksyllä voi käyttää villapaitaa takkina, lenkkeillä nenäpunaisena ja tuntea talven tulon. Ensimmäiset pakkaset, putoavat lehdet ja oikeasti pimeät illat ja yöt. Tämän kesän jälkeen näen syksyn kauniimpana ajatuksena kuin koskaan. <3

Nauttikaa pienistä asioista ihmiset. Rakastakaa aina kuin voitte. Hymyilkää joskus ilman syytä, vain kokeillaksenne sitä arasti nousevaa tunnetta, jonka se tuo tullessaan. Halatkaa tuttuja, halatkaa tuntemattomiakin. Laulakaa, lujaa ja vaikka nuotin vierestä, laulakaa niinkuin te itse siitä nautitte. Ja haistakaa, aamulla kun menette ulos tuoksuu syksy, haistakaa maailmaa, vaikka se välillä haisee yhtä hirveälle kuin näyttää. Ja jos suinkin voitte, käyttäkää jokainen liikenevä hetki todistaaksenne rakkaillenne kuinka paljon välitätte ja rakastatte. Pienin teoin ja sanoin, viestein ja puheluin. Olkaa lähellä toisianne ja läsnä. Ilman välissä pyörivää sosiaalisen median oravan pyörää.  

Olkaa turvalla ja onnellisia, vaikka maailman asettamat suunnitelmat tekevät onnellisuudesta joskus koko työtä ja murskaavat unelmia urakalla. 

Aurinko alkoi paistamaan. Blogin kirjoittajan taustat osa 3.

Monen surullisen hetken, koirieni menettämisen ja itseeni turhautumisen jälkeen tutustuin netissä tyyppiin. Kaksi lasta. Yh-isä. En tiennyt mitä odottaa. Ja odottamatta sainkin kaiken mitä halusin sinulta. Aluksi juttelimme vain viestein, olin innoissani. Viestisi, rehellisyytesi, kiltteytesi ja toisaalta samanlainen katkeruuden kokenut puheenkovuutesi kiehtoivat. Aihealueemme kiersivät koko aakkoston läpi. Ja se vaihteli vakavasta ja pohdiskelevasta, haaveilevaan ja kiusoittelevaan. Tiesin että minun on tavattava sinut. Ja kun tapasin, jäin sille tielle.

Ensimmäinen yö kanssasi vei pelin jo tyystin kädestäni. Puhuin vain sinusta, odotin viestejä vain sinulta ja mielessäni olit sinä, kukapa muukaan. Hämmästyin. Luulin ettei kukaan voisi vaikuttaa minuun niin voimakkaasti. Mutta sinä pystyit. Halu olla kanssasi oli niin pysyvää, että hyvin nopeasti siitä myös tuli pysyvää.

Nyt kun olemme seurustelleet kohta 8kk, olen osa tätä kaikkea. Asun luonanne, rakastan sinua ja lapsiasi. Olemme perhe. Moni asia on vielä opettelua, mutta yksi asia on varma. Kaikkien vaikeuksia aikana mitä meillä on ollut, kaikkien riitojen, stressin, nopean yhteen muuton, oman paikkansa hakemisen ja lasten totuttelun aikana, olen kasvanut sinuun kiinni tavalla jollaista en tiennyt olevan olemassa.

Olemme tapelleet, olen ajatuksissani käynyt eron partaalla ja koko elämäni on myllerretty tyystin sekaisin. Olen pienellä aikaa menettänyt ja saanut paljon. Vannoin etten asu miehen kanssa ennen kuin olen seurustellut vähintään kaksi vuotta ja kappas asuin kanssasi alle puolen vuoden seurustelun jälkeen. Niin pienellä aikaa kaikki. Olen itkenyt monet itkut tuntiessani etten kykene tähän. Lapsiperheen elämä on hektistä ja väsyttävää. Olin välillä niin loppu, että meinasin jo luovuttaa. Mutta taisteltuani, rakastettuani ja saatuani rakkautta, tämä kaikki näyttää nyt niin paljon helpommalta. Alle vuodessa olen pistänyt kaiken uusiksi elämässäni ja tehnyt elämästäni meidän elämäämme. Ja en kadu sitä. Niin rankkaa kun tämä onkin välillä, se on silti se mitä minä haluan elämältäni. Perhe.

Sinä olet sisimmältäsi käsittämättömän kiltti, mutta usein paha suustasi niinkuin minäkin. Rakastat sanoitta ja liika puhuminen ahdistaa sinua. On siinä ollut opettelua, kun on ottanut naisen joka puhuisi jatkuvasti. Mutta olemme selvinneet hyvin. Lapset ovat ottaneet minut osaksi perhettä, sinä olet ottanut minut osaksi perhettä ja minä tunnen kuuluvani tänne. Minulla on koti luonasi.

Olen pahoillani, että kiukuttelen. Olen pahoillani että olen jollain tapaa niin tyypillisen vittumainen nainen. Pirttihirmu, Päällikkö, mitä näitä kauniita kutsumanimiä nyt naisille annetaankaan. Mutta vaikka kuinka kiristäisi, olet silti minulle tärkeintä tässä maailmassa. Ja lupaan yrittää kaiken elämän opiskeluni kanssa, opetella olemaan hieman rennompi naisystävä. Yritän tosissani. Koska olet se, jonka kanssa haluan rakentaa tulevaisuuden. Kaikki haaveeni tulevaisuudessa sisältävät sinutkin. Ja tapahtuipa mitä tahansa, minä olen tässä, sinua varten. Ja jos kosisit, en miettisi vastaustani sekunttiakaan. Koska rakastan sinua. Sinun kanssasi minäkin olen kokonainen. <3

Rakastuinko sittenkään. Blogin kirjoittajan taustat osa 2.

Rippikoulusta se lähti. Ja 6,5 vuotta sitä kesti. Meistä alettiin jo sanoa ettemme ikinä eroaisi. Mutta harva näki lopulta sen kaiken taakse. Osa näki vain pahan, osa näki vain hyvän. Kukaan meidän lisäksemme ei nähnyt kokonaisuutta.

Rippileirin jälkeen yhteyden pito ei loppunutkaan. Ensin se oli vain huvittavaa, sitten ihastuttavaa. Jossain kohti sitä huomasi seurustelevansa. Kaikki oli uutta ja jännittävää. Ensimmäinen poikaystävä, niin erilainen kuin minä. Minä olin ujo ja arka, sisältäni täynnä mahdollisuuksia niin moneen muuhun, mutta arka ulkokuori piti visusti piilossa kaiken. Olin tottunut olemaan huomaamaton. Piilossa. Jonkun huomio nosti minut pilviin. Hän oli koulun rämäpää. Usein ongelmissa. Joi, poltti, meni ja temmelsi. Mopoja, myöhään ulkona olemista, paheksuntaa. Minä joka olin elänyt kaikelta piilossa koko pienen elämäni, harvoin käynyt muualla kuin seurakunnan nuortenilloissa, en ikinä ollut myöhään ulkona. Olimme kummallinen pari. Ja pienen kunnan juorut kertoivatkin nopeasti huhujaan siitä kuinka olen raskaana tai muuta kummallista. Mutta en lopettanut.

Pikku hiljaa aika sinun kanssasi teki tehtävänsä. Minusta tuli avoimempi, rääväsuisempi ja opin puolustamaan itseäni. Siitä olen kiitollinen. En ollut koulussa ketään alempiarvoisempi. Kukaan ei katsonut minua säälien. Katseet muuttuivat uteliaiksi tai hämmästyneiksi, joillain myös vihaisiksi tai arvosteleviksi. Ihmiset tervehtivät, opin tuntemaan uusia ihmisiä paljon. Löysin sisäisen tempperamenttini. Opin uutta itsestäni, sinusta ja suhteesta. Kaikki oli vain uutta ja jännittävää ensimmäiset pari vuotta. Näimme pari kertaa viikossa, meillä, koska äitini oli melko tiukka menemisistäni. Yötä emme olleet yhdessä ennenkuin yli vuosi seurustelumme alettua. Kun aloimme viettää öitä yhdessä kaikki muuttui. Pääsin kiinni johonkin mitä en ollut kokenut ikinä. Myöhäisiä iltoja kylillä, alkoholia, rällästämistä, ajelua. Teinitytön pää oli aivan hämmästyksestä sekaisin, kun yhtäkkiä olinkin salaa vapaa tekemään mitä haluan. Melko pian ne illat kuitenkin alkoivat näyttää oikeaa luontoasi. Hoit rakastavasi, olit helläkin usein, sain kivoja viestejä sinulta. Olin onnellinen. Kunnes huomasin kuinka alkoholi sinua muutti. Olit kärkäs suustasi, tiuskit ja lopulta avoimesti raivosit minulle humaltuneena. En ymmärtänyt. Olit aivan eri-ihminen. Olit pelottava, aggressiivinen, kävit ihmisten kimppuun. En uskaltanut puhua sinulle. Pelkäsin sinua.

Silti jäin. Kaiken kaikkiaan näin liikaa.

Neljän vuoden seurustelun jälkeen muutuit kummalliseksi. Sinulla oli yhtäkkiä uusia minulle tuntemattomia kavereita, joita näit. Haisit usein omituiselle heillä käydessäsi. Sekavuutta, raivoa, apaattisuutta. Jopa itkua ja itkun sekaisia rakkaudentunnustuksia. Kunnes jäit kiinni. Huumausaineita. Vähän pilveä silloin ja  lopulta jotain muuta tällöin. Raivostuin, en suostunut. Kielsin sinulta kaiken ja sekös sinua kiinnosti. Eräänä iltana soitit olleesi toisen sängyssä koko yön, olevasi erittäin tyydytetty ja kysyit "tämä oli varmaan tässä?". Hetkellisesti sekosin. Miksi en riittänyt, miksi en kelvannut? Miksi halusit satuttaa näin? Huusin, itkin ja vihasin. Kävin pitkillä kävelyretkillä ollakseni yksin, ahdisti muitten seura. Sulkeuduin kotiini ja kun lähdin johonkin, lähdin sekoilemaan. Baari-iltoja tyttöjen kesken, jotka eivät aina päättyneet hyvin.

Pari kuukautta myöhemmin otin sinut takaisin kun anoit minua. Pääsit aineista eroon ajoissa. Hetken näytti että jotain oli vielä pelastettavissa. Laitoin sinut näyttämään naamasi porukoilleni ja äidin kylmä toteamus kertoi heidän mielipiteesi sinusta. "Omapahan on asiasi jos haluat kiivetä perse edellä puuhun". Anteeksi äiti <3 En tajunnut silloin kuinka oikeassa olit. En suostunut hyväksymään, että löytämäni poika oli kuin biologinen isäni. Minua satutettiin, henkisesti ja fyysisesti ja en suostunut ymmärtämään, että on lähdettävä. Muutin yhteen hänen kanssaan. Kaksi vuotta tuli asuttua yhdessä. Viikonloput olivat usein helvettiä. Lupaukset rikottiin. Perjantaina tulit kaljojen kanssa kotiin ja sunnuntaina kärsit krapulaa. Jos suutuin sinulle juomisesta, katosit raivarin jälkeen jonnekin juomaan. En saanut sinua kiinni puhelimella. Jos tulit yöksi kotiin, uhkailit henkeäni, koirani henkeä, rikoit tavaroita tai vain huusit. Olin huono, kun en antanut juoda. Muutimme isompaan kotiin, rahaa meni asumismenoihin enemmän. Rahat oli juomisesi takia loppu koko ajan. Kaljaan, auton osiin ja muuhun turhaan löytyi aina rahaa. Lopulta selvisi sekin. Nettivippejä, kasatolkulla nettivippejä. Postissa tuli erääntyvien laskujen lisäksi kirjeitä perintätoimistoilta ja syytteitä pahoinpitelyistä. Olit ehdonalaisessakin.

Henkisesti olin lopulta niin rikki, fyysisesti niin huonossa kunnossa, että valaistuin ja pistin sinut selkä seinää vasten. "Muuttuuko kaikki, sinä ja suhde, vai lähdenkö pois?" Et uskonut pystyväsi muuttumaan, joten vihdosta viimein lähdin. 6,5 vuotta suhdetta, josta ei jäänyt käteen kuin tuskaisia muistoja, katkeruutta ja arpinen sielu, joka oli aivan hukassa. Näin huumeita, näin alkoholismia, näin ja koin väkivaltaa niin henkistä kuin fyysistäkin. Minulla oli mustelmia, huonekaluja oli kannettu raivarisi jälkeen roskiin, kun paiskoit ne seinille. Ei riitä yksi tai kaksi kertaa kun siivoilin lasin tai peilin siruja lattialta, soitin sinulle ambulanssia vuotavan haavan takia tai poliisia kun pelkäsin henkeni puolesta. Ja sitten kysyt että miksi? Olitko todellakin niin sokea omalle sairaudellesi? Ja sille että minä elätin sinua, kun sinä joit rahojasi? Rakastitko? En tiedä, mutta nykyään tiedän että minä en rakastanut sinua, minä tarvitsin sinua. Olin ihastunut ja toit elämääni uutta, mutta rakkautta se ei ollut. Koska vasta tänäpäivänä tiedän mitä on olla oikeasti rakastettu miehen toimesta.

Muutin yhteisestä kodistamme elämäni ensimmäiseen omaan kotiin. Minulla oli kaksi koiraa seuranani, jotka luojan kiitos olin ottanut heti nimiini ja ne pysyivät minulla ilman sotaa. Minulla oli koti, johon sain kutsua ihmisia kun halusin. Jossa minun ei tarvinnut pelätä. Kävin läpi käsittämättömän vaiheen elämässäni ja pelastunut siitä. Olin sinkku ensimmäistä kertaa elämässäni ja olin enemmän elossa kuin koskaan. Kävin ihmisillä enemmän, kävin ulkona enemmän ja jos halusin sain olla kotona yksin vaikka ihan pimeässä ja kukaan ei häirinnyt. Tutustuin uusiin ihmisiin, ihmisiin jotka eivät liittyneet sinuun. Sain oman elämän. Mutta elämä pikkukunnassa ei ollut helppoa. Kaikki muistuttivat sinusta, kukaan ei puhunut muusta kuin sinusta. Olin vain sinun exäsi. En ollut vieläkään minä. Katosin menneisyyteni varjoon. Kunnes muutin elämäni viidennen kerran. Muutin pois pienestä tuppukylästä hieman isompaan, lähemmäs kaupunkia, pois kaikesta vanhasta. Toiseen omaan kotiini.

Aloin tavata ihmisiä kaupungissa, tutustuin ihmisiin joita kukaan tuttuni ei tuntenut, laihduin parhaillaan 21kg. Olin hyvinvoiva. Minulla oli työtä, auto, koirat, ystäviä vain muutama, mutta sitäkin parempia. Tein asioita itseäni varten. Kun vihdoin pääsin sinusta yli, sinä tajusit menetyksesi. Yöllisiä itkupuheluita, kaipaavia puheluita, menneiden muistelu puheluita. Yritit yöksi.. En jaksanut enää välittää. Aloitin elämän ilman sinua ja nyt olet vain harmaan sävyinen muisto taka-alalla. Muistot sinusta alkoivat kadota, aloin parantua. Sinusta muistutti vain velat joihin olin joutunut elättäessäni meitä. Ne minua jahtaavat edelleen, nyt kun muut pedot ovat luovuttaneet. Elin onnellisena. Hain elämäni suurta rakkautta ja tapasin monta, jotka eivät sitä olleet. Ihastuin, nautiskelin, olin hassu. Olin utelias ja toimelias. Olin löytänyt palasia elämääni. Onnellisia palasia, jotka eivät kadonneet tuulessa.

"Ystäväni" olivat hävinneet. Minulle jäi muutama, kultaakin kalliimpi, aito ystävä. Sellaisia elämäni enkeleitä, joiden olen huomannut pysyvän missä vain myrskyssä mukana. Sellaisia joita välimatkakaan ei kadota. Sellaisia aikuisia ystäviä, joiden kanssa voi tehdä lapsellisiakin juttuja. Täydellisiä minulle <3

Ja kun olin miesten suhteen jo toivoni menettänyt, löysin jotain mikä valaisee tänäkin päivänä elämääni. <3
Ja äiti: Älä pelkää, nyt minulla on kaikki hyvin <3

Alkulähteillä. Blogin kirjoittajan taustat osa 1.

Olen muuttanut elämässäni kuusi kertaa. Kuusi kertaa pakannut tavarani ja vaihtanut kotia. Aloittanut jotain puhtaalta pöydältä ja opetellut kirjoittamaan eri osoitteen virallisiin papereihin. Olen tosin asunut vain neljällä eri paikkakunnalla, mutta siitä kerron myöhemmin enemmän.

Ensimmäinen paikkakunta, missä lapsuudenkotinikin on, on nykyään melkoista vauhtia kasvava kunta. Vietin siellä elämäni kolmetoista ensimmäistä vuotta. Niihin vuosiin sisältyi paljon hyviä muistoja, mutta monta onnetontakin muistoa, jotka ovat kasvattaneet minua ihmisenä vahvemmaksi.

Muistan naapurustomme. Tien, jonka varrella asui monta lapsiperhettä. Me lapset leikittiin usein porukalla tai porukoissa. Muistan mitä omituisempia leikkejä pitkin teitä, pihoja ja metsää. Rupeaa naurattamaan, kun ajatteleekin kaikkea mitä meille sattui ja tapahtui. Ensimmäisellä asuinkunnallani kävin partiota seitsemän vuotta, siellä aloitin koulun, siellä ihastuin ensimmäisen kerran ja toisenkin. Siellä "seurustelin" ensimmäisen kerran, vaikka nykyään kun miettii ei sitä voinut edes seurusteluksi sanoa. Lasten leikkejä. Paljon hyviä muistoja <3

Mutta myös huonoja. Isän alkoholismi, pelko isän menettämisestä ja myöhemmin isän takaisin tulosta. Omasta halusta kouluunmeno vuotta aikaisemmin kuin muut. Koulussa kiusatuksi tuleminen iän takia. Kovin pieni muotoisesti, nykymaailmaa seuratessa, mutta pienelle lapselle se teki kipeää. Olin arka ja ujo. Ja sitä on helppo ihmisten käyttää hyväkseen. 7.luokalle mennessä sain raudat ja silmälasit vielä kaiken päälle. Auts, kuinka kliseistä. Mutta selvisin. Ja kutakuinkin olin onnellinen silti. Koska kaikesta pään aukomisesta huolimatta, en ollut yksin. 

Tuntuu että olen unohtanut lapsuudestani ihan liikaa. Muistan tosi pienenä tyttönä haistamani mummon hajuveden tuoksun edelleen ja sen että se tuoksui matossa. Muistan senkin minkälaisesta matosta oli kyse. Mutta en muista millään useimpia luokkaretkiämme koulussa tai mitkä olivat lempivaatteitani pienenä. Yksi tämän paikkakunnan paras muisto on edelleen minusta se, kun tapasin äitini nykyisen miehen, "isäni", ensimmäistä kertaa. Muistan kuinka meitä oltiin vahtimassa, mutta jostain syystä uni ei tullut vaikka oli jo myöhä. Äiti tuli kotiin treffeiltä ja kyseinen mies tuli ensimmäistä kertaa käymään meillä, tai ainakin niin minä asian muistan. Huusin sängystä äitiä, kun kuulin heidän tulevan ja nähtyäni Isin, halusin heti halata häntäkin. Muistan vaaleanharmaa-punaisen paidan, joka hänellä oli päällä ja muistan sen käsittämättömän turvallisuuden tunteen, jonka hän toi. Olen siitä edelleen kiitollinen hänelle. Hänestä on vuosien saatossa tullut minulle isä. Kun minulle puhutaan vanhemmistani tai minä puhun heistä, en edes mieti ketä tarkoitan sanalla ISÄ. Ei ole kuin yksi vaihtoehto.

En muista koska olin yksin kotona ensimmäistä kertaa tai  miltä se tuntui. Olen unohtanut niin paljon. Mutta muistan koulumatkani, ensimmäisen pusuni, monia noloja ja hauskoja hetkiä. Muistan jopa koulumatkan varrella asuneen tädin pienen koiransa kanssa. Se oli laivakoira ja pussasi korvia kun sen otti syliin. Muistan ojaan tehdyn lumimajan, naapurin pihaan tehdyn valtavan lumimäen. Muistan naapurin sedän koiran, jota vähän pelkäsin. Se kun oli pieni, pullea ja ripauksen äksykin. Muistan kuinka se joskus jotain lasta oli näykkäissytkin. Muistan kuinka oli normaalia mennä naapuriin avoimesta ovesta sisään etsimään leikkikaveria vaikka naapurin iskä pelotti vähän myös. 

Mutta muistan parhaiten tunteen, joka minut valtasi, kun minulle kerrottiin että muutamme. Suutuin, itkin, ahdistuin. Se oli pelottavaa. Ajattelin, että silloiset ystävät pysyvät ikuisesti, mutta maailma kadottaa ihmiset. Pitkä välimatka, harvoin näkemiset ja uudet kaverit. En tiedä tuntisinko toisia ihmisiä enää. Elämänkoulu muokkaa meistä kaikista tyystin erilaisia, kuin mitä olimme lapsina. Olisi hauska nähdä mitä kaikista entisistä tutuista on tullut nykyään. 

7-luokan jälkeen kesälomalla muutimme seuraavaan pieneen kuntaan. Idylliseen maalaiskuntaan, jonka luonnonläheisyyttä rakastan edelleen. Mutta yhä harvempia ihmisiä siellä. Kunnan kaunis ulkomuoto peittää monta mätää sisältöä. Tämän kunnan sisällä muutin myös seuraavat kolme kertaa.

Aloitin 8.luokan uudella paikkakunnalla. Mieli oli pahimman luokan myllerryksessä pelkästään iän takia ja siihen lisäksi se, että ikäni utelu alkoi taas alusta. Ajauduin seuraan, jossa minua käytettiin. Ujous ja arkuus eivät hevillä lähde, joten oli helppoa saada minut tekemään asioita. Uusiin ihmisiin tutustumista, vanhan pienen koulun jälkeen suurempaan uuteen kouluun opettelua. Niitä portaita oli ihan törkeesti! Tai nyt kun ajattelee niin ei, mutta silloin kun niitä piti ravata päivittäin monta kertaa niin oli. Koulu alkoi sujumaan, kavereita löytyi, vuosien aikana ne tosin vaihtuivat muutamaan otteeseen. 

Kävin rippikoulun, sain uusia kavereita liudan, aloitin hommat seurakunnassa. Ne lastenleirit ja rippileirit, joissa olin isosena tai ohjaajana olivat varmaan elämäni parasta aikaa. Vanha tunnelmallinen leirikeskus, liuta lapsia jotka katsoivat sua arvostaen koska olit vanhempi, täyttä katastrofiainesta olevia hullutteluja ripareilla, naurua, villasukkia, auringonlaskuja laiturilla. Käytävän vartioimista ja isosten salaiset herkkuhetket leirikeskuksen keittiönlattialla. Niin monta hyvää muistoa, jotka tuovat hymyn huulille edelleen. Ja yksi ystävä, joka jäi kaiken jälkeen edelleen elämääni, nykyisestä välimatkasta huolimatta <3

Oman rippikouluni jälkeen tapahtui elämää muokkaavia asioita. Yksi suurimmista oli se, että rakastuin. Tai niin luulin.

Kun on paha olla

Kesä on kadonnut. Ulkona tulee päivästä toiseen vettä ja tuntuu että sää on kuin syksynä konsanaan. Vesi valuu kasvoja myöten ja virkistää juuri toivotulla tavalla, vaikkakin omat kyyneleet sekoittuvat vesipisaroihin. Minut valtasi niin suuri ahdistus, että otin jalat alle. Kengät jalkaan, ilmoittamatta minne menin lähdin. Teki mieli olla pois koko yö. Ihan vaan satuttaakseen, mutta soitettuani ystävälle en enää voinutkaan.

Paha olo on ollut pääosassa tunteissani jo tovin. Stressiä kertyy monesta asiasta ja henkisen uupumuksen lisäksi fyysisestikin olo on ollut kurja. Kommunikointi ei ole yrityksistäni huolimatta kohentunut. Asioista ei puhuta ja asioita ei korjata. Koska kaikki rikkonainen on kuulemma minun päässäni. Ei ole ongelmia, minä vain teen niitä. Mutta en voi mitään sille tosiasialle, että arvostelu, tiuskiminen ja kommunikoinnin puute ahdistavat minua ja hajottavat sisältä. En tiedä kauanko pystyn taistelemaan, kun olo on käsittämättömän tyhjä jo nyt. Tarvitsen jotain mille rakentaa ja nyt tuntuu että kaikki vähä mikä on kasassa hajotetaan minulta.

En saa sinua ymmärtämään, jos et edes halua kuunnella. En voi auttaa meitä rakentamaan, jos et näe mikä täytyy korjata. Se on haaste joka sinun on otettava vastaan.

Sinun on opittava arvostamaan minua. Ja nähtävä virheet joita teemme. Meillä on rakennettavana parisuhteen lisäksi vanhemmuuden roolikartta ja vielä perhekin. Toimiva perhe, jossa jokainen voi kokea olevansa jäsen. Arvostettu ja rakastettu sellaisenaan kuin on. On opittava puhaltamaan yhteen hiileen ja lopetettava se jatkuva arvostelu. Se syö tätä suhdetta ja purkaa vapaana ollessaan koko jutun maan tasalle. On taisteltava ja on sovittava. On annettava anteeksi ja pyydettävä anteeksi. Ja on kuunneltava ja puhuttava. On löydettävä materiaalit, joilla rakentaa onnellinen huominen. Se vie aikaa ja voimia. Siksi meidän pitää olla toistemme tukena.

Kumpa aika kuluisi pian ja kaikelle löytyisi paikkansa. Tämä etsikko aika on pelottavaa. Tuntuu että minä hyvänsä päivänä voimat saattavat loppua lopullisesti ja tiet saattavat erota. Ja se kipu ei ole kipua, jonka minä enää kestäisin.

Maailma ei näytä aina valoisaa puoltaan

Piittaamattomuus

Väsymys

Maailma, jossa vain yksi ihminen tekee päätöksiä

Tunne, jota ei ikinä todisteta olemassa olevaksi

Suru, joka syö sisältä

Kesä joka tekee kuolemaa

Ikuinen rakkaus joka on polttamassa itsensä loppuun 

Koti, joka ei ikinä tule tuntumaan omalta

Kyvyttömyys lähteä

Pelko yksin olosta 

Pieni haave siitä että tunteet ovatkin olleet aitoja

Toive siitä että kaikki muuttuisi

Unelma siitä että joskus kaikki olisi hyvin

Jonkun kanssa.

Ahdistus

Pelko

Vainko virheitä?

Kesä

Aurinko 

Aurinkolasit

Topilla pihalla kulkeminen palelematta

Auto

Kävelyä pitkin kaupungin katuja

Järvi

Veneet

Vieno tuulen vire

Onnellinen lapsi

Onnellinen aikuinen

Ystävä

Huolista puhumista

Jäätelöä ulkona syötynä

Toiselle vapauden antamista

Unelma

Ja paluu arkeen

Vaatimuksia

Väsymystä

Rikkoutuneita unelmia

Minun sydän on vieläkin sinun

Aurinko on lämmin. 

Tuuli on kylmä. 

Kesä tekee tuloaan vihdoinkin.

Moottoripyörät pärisevät hallin pihassa, kun appiukon pyörä on vihdoin korjattu. Ajokilometrejä pyörän kyydissä on kertynyt muutamassa kuukaudessa enemmän kuin tähän astisen 24-vuotisen taipaleeni aikana. 

Se vapauden ja vauhdin tunne pyörän selässä, miehestä kiinni pitäen, tekee minut villiksi. 

Sisäinen villikissa naukuu tyytyväisyyttään ja kehrää moottorin kanssa kilpaa kun tuuli humisee. 

Eilinen oli omituinen päivä.

Aamulla en meinannut jaksaa nousta sängystä. 

Tuntui kuin joku olisi jättänyt suuren kiven järkäleen rinnan päälle. Puristi ja ahdisti. 

Koko päivä meni puoli valveilla, ajatukset päässä pyörien ja eksymisen tunteen alla.  

Kun mies ja lapset tulivat kotiin, hulina purki jonkun esteen ja kyynel nousi silmään. 

Mies ihmetteli mikä minun tuli. Sanoin etten tiedä. Tuli vain sellainen olo että maailma on kaatunut niskaan, väsymys on niin suuri henkisesti ja fyysisesti, etten enää pysty kantamaan sitä. Itku tuli. Minut vedettiin lujasti rintaa vasten ja tyynnytettiin. Välillä meistä kaikista tuntuu samalta. Kyllä se siitä. Käskettiin levätä. Rakastettiin. Tuli parempi olo kun kukaan ei nauranut tai ivannut, vaan joku sanoi oikeita sanoja, piti kiinni ja huolehti. Vaikka maailma joskus kaataa kaiken niskaan, niin oikean ihmisen kun löytää niin maailman suurimmatkin möröt saa kaadettua ja ajettua pois rakkauden sanoilla.

Sinut minä haluan. 

Kaikkine hyvine ja huonoine puolinesi. 

Vaikka usein kinaammekin asioista ja tiuskimme. 

Vaikka olet usein niin mies, että koko naiseuteni kuohuu raivossa. 

Silti haluan sinut. 

Koska juuri sinä teet täydellisellä epätäydellisyydelläsi minusta onnellisen. 

Onnellisen tavalla, johon kukaan muu elämässäni ei ole vielä kyennyt. 

Epätäydellisen täydellinen rakkaus.

Sydän sydäntä vasten. <3

Läpinäkyvää

Piti olla aikaa illalla meille. Laitoin lapset yksin sänkyyn. Tulit ja toit pitsaa, kerroit kohokohtia mahtavasta pyörälenkistäsi. Toisaalta olin onnellinen puolestasi, toisaalta pieni kurja puristus rinnassa paheni. Reissusi venyi odotettua pidemmäksi, jouduin selviämään yksin iltaraivareista. Ahdisti ja väsytti. Pelottikin. Tunsin olevani niin huono. Minä joka olen lasten kanssa työskentelyn ammattilainen. Meinasin alkaa itkemään nelivuotiaan edessä.

Ajattelin lasten mentyä maate, että olisi yhteistä aikaa. Sekunti sylissäsi ja halusit suihkuun. Väsyttikin jo... Suihkusta sänkyyn, laitat viestiä taas jollekin. Asetun sänkyyn makaamaan selkä sinuun. En halua että näet pienen pisaran joka lähtee silmäkulmastani matkalleen. Laitan valot pois. Jossain kohti havahdut nukkumisaikeisiini, laitat puhelimen pois ja otat minusta kiinni. Yritin kertoa... Olen väsynyt ja tarvitsen sinua. Kysyit jaksanko varmasti ilman että sekoan. Totesin vain että enpä ole vielä tähänkään mennessä seonnut. Sanoit rakastavasi, kerroin tuntevani samoin. Sanoit tarkoittavasi sitä aikuisten oikeasti. Vastasin aikuisten valehtelevan. Pidit minusta lujaa kiinni ja olisin toivonut sinun pitävän minua hyvänä. Silittänyt, hipsuttanut, suudellut. No vähän, mutta sitten tunsin kuinka lihaksesi alkoivat nykiä. Uni alkoi viedä voiton sinusta. Pian kuulin sen pienen huokauksen. Normaalisti rakastin sitä, kun uneen vaipuessasi huokaiset aina kuin olisit saanut unelta ihanan suudelman. Ajattelin että ehkä minä kävin mielessäsi silloin. Nyt se kuitenkin sai minut tuntemaan kuin joku olisi noussut rintani päälle seisomaan. En voinut estää kyynelten tuloa... Pelkäsin ja vähän salaa toivoinkin että olisit herännyt. Mutta olit jo unessa. Nousin sängystä märin poskin. Et havahtunut edes siihen kun olin poissa... 

Joskus toivoisin että puhuessani sinulle, sinä haluaisit kuulla. Kysyisit että mitä minulle kuuluu ja reagoisit avunhuutoihini. Mutta et taida ymmärtää. Tai et halua. Sinulla on ollut vaikeaa ja haluan suoda sinulle oman aikasi. Mutta sinulla on perhe. Ei edes vain lapsia, vaan koko perhe. Joka kaipaa ja tarvitsee sinua. Minusta tuntuu pahalle pitää sinua kotona, mutta minusta tuntuu pahalta myös antaa sinun aina mennä. Tuntuu usein kun olisin yksin parisuhteessa. Enkä saa sanottua sinulle kaikkea mitä toivoisin. Sanat takertuvat kurkkuuni kuin kaktus ja keskustelu yritykseni kuihtuvat kasaan joko ärsyyntymisen tai turhautumisen takia. Onko se muka niin vaikeaa. Avaa suusi ja puhu. Ei.. Ei se vaan ole niin helppoa. Etenkään jos kerrankin kun saat mielestäsi rakentavasti puhuttua, asiat luisuvat kuin vesi hanhen selästä, kenenkään ymmärtämättä niitä. Miksi puhua jos ketään ei kiinnosta kuunnella. 

Rakkaus sattuu. Ja rakkaudessa satutetaan. Jokainen satuttaa sinua, pitäisi vain osata valita ne jotka ovat sen kaiken kivun arvoisia. Voisitko sinä olla? Voisitko pysähtyä, kuulla ja ymmärtää? Pysähtyä minua varten. Kuulla sanani, joissa kytee rakkaus kaiken kipinöinnin takanakin ja ymmärtää tuskani ja pelkoni. Lohduttaa ja varmistaa että pelkoni ovat turhia ja näyttää minulle että puheeni on kuultu. Tehdä selväksi, että rakkautesi riittää sinne asti kun olemme ryppysiä. 

Yksin oli hyvä olla siksi ettei sattunut näin paljoa, mutta se johtui siitä että oli niin turtunut kaikkeen tuskaan ettei enää kyennyt. Sait minut tuntemaan paljon, avasit tunteiden holvin ja toivon että pystyt myös vastaamaan siihen mitä sieltä sait. Kaksin sitä tuntee edes joskus olevansa rakastettu. 

  

"Sä autoit mua kaatumaan ja nyt kun olen polvillaan, olen sulle vain läpinäkyvää...."

Kova arki

Elämä muuttuu nopeasti, kun sille antaa vapaat kädet muuttua. 

Nopeasti arkijuustoksi muuttuneen suhteen kanssa sitä joskus kaipaisi sitä hellyyttävää alkua suhteelle. Niitä hetkiä kun arasti suudeltiin ensimmäisiä kertoja, koskettiin muka vahingossa, oltiin uteliaita toisen suhteen, kun ei tiedetty toisesta vielä kaikkia elämän synkkiä salaisuuksia. 

Kaipaan sitä toisen halua olla kiinni ja pitää hyvänä. 

Sitä kuinka oikeasti tuntee itsensä haluttavaksi toisen silmissä. 

Sitä kuinka jonkun aikaa elämästään tuntee elävänsä vain toista varten. 

Aamuherätys on katkera jälleen. En tiedä osaisinko enää edes nukkua pitkään, koska en sitä nykyään enää tee. Olen liian herkkä uninen ja toinen on oppinut nukkumaan aamu kaaoksessa... 

Aamupalaa pirpanoille ja pohtimaan miten saisi päivän kulumaan. Kaikki asiat ovat tapahtuneet niin nopeasti. En epäile etteikö siinä olisi hyvätkin puolensa, mutta on siinä huonotkin puolensa. 

Sitä kokee itseensä kohdistuvan arvostuksen laskevan kuin lehmän häntä. Kokee joutuneensa kodinkoneeksi. Hyödykkeeksi ja rahasammoksi. Ja lastenvahdiksi.

Olen yksin lasten kanssa. Puolisko on "äijäreissulla". Yksi yö ja melkein kaksi päivää yksin kahden hänen lapsensa kanssa. Ei ongelmaa selvitä, mutta kuuluuko tämä minulle? Tuliko tämä liian nopeasti? Haluan antaa toiselle omaakin aikaa, mutta huomaan että minun oma-aikani on minimalisoitunut täysin. En ole äiti, en osaa sellaista. En tiedä osaanko olla edes äitipuoli. Kaikki on niin harjoittelua vielä. Pelkään etten ymmärrä vanhemmuutta kunnolla ennen kuin minulla on oma lapsi. Jos sellaista edes saan. Kaikki on niin hakusessa ja tuntuu usein että olen ihan eksyksissä omassa kodissani. Rakastan niin paljon, että sattuu. Mutta miksi silti on vaikeaa sanoa ääneen kaikki mieltä kaihertavat epäilykset ja ajatukset. En ymmärrä itseäni ja kovin usein on vaikeaa ymmärtää toista. Pienet asiat hajottavat sisältä koko ajan, kun ei osata puhua asioista ja kohtelu on kurjaa. Kuka minä olen ja miksi minä olen täällä?

Jos vain toinen tekee kaikkensa suhteen eteen, siinä väsyy. Suhteeseen tarvitaan kaksi jotka siihen panostavat. Ei voi tehdä vain sen mitä sattuu jaksamaan, vaan on tehtävä kaikkensa toisen onnen eteen. Vaikka aina se ei miellyttäisi itseä niin kovasti. En haluaisi nalkuttaa, koska kamalinta mitä tiedän on olla "nalkuttava akka". Mutta jos puhe ei mene perille ja mikään ei muutu niin siihen sitä ajautuu, vain koska koittaa taistella suhteen eteen. En halua että tämä mitä omistan nyt, hajoaa sirpaleiksi siksi että kasvetaan erilleen tai ajetaan toisemme erilleen. Molempien pitäisi keskittyä pitämään toisesta kaikin tavoin kiinni. Että joskus vuosien päästä voisi hellittää ja todeta 

että toinen on edelleen siinä vaikka ei enää kiinni pidetäkään. Haluan kasvaa yhteen kanssasi.

 Olla perheesi, naisesi, rakkaasi.. kaikkesi... Haluan jonain päivänä herätä vierestäsi vihdoin uskoen ettet ikinä lähde siitä, vaan saan olla kanssasi vanhanakin.

Rakastan ja kaipaan. Jatkuvasti. Vain sinua. Silloinkin kun menneisyys koputtelee olemassa oloaan. Mutta keitä me olemme? Mistä me tulemme? Ja kuulumme tänne yhtenä vai yksilöinä? 

Kerro minulle se muutenkin kuin sanoilla. Tee se niin selväksi että minua ei enää pelota.

Sido minut sydämeesi niin etten yksinkertaisesti edes voisi enää paeta.

Lupaan olla sun..

Huomaatko kuinka hämärä laskeutuu? Ilma on raikas, mutta ei lähelläkään kylmää, kun otan lapsen rattaisiin ja alan astella keskustan talojen ohi. Hiekka rahisee kenkien alla kun tasaisen vauhdikkaasti työnnän rattaita matkaan. Koulun kentällä on jalkapallo reenit, lasten äänet kuuluvat tielle selkeästi. Moottoripyörä tulee vastaan, ei ole niin hieno kun omalla miehellä. Joku rasittuneen näköinen mies laahustaa kohti kantakuppilaa, elämä tuntuu vieneen häneltä kaiken, tekee mieli lohduttaa tai kenties vähän potkaista eteenpäin elämässään. Koiria vastaan tuli melkein kymmenen, oltiin iltapisu aikaan liikkeellä. 

Suunnistan tielle, jota olen ajanut kerran, kävellyt en kertaakaan. Tie on kovin hiekkainen, kun hiekoitushiekkoja ei ole putsattu vielä. Tuoksuu jo keväälle, mutta lupailivat vielä takatalvea. Ei jaksaisi enää kylmää ja ainaista palelua. Onneksi kotona odottaa joku jonka ajattelukin jo lämmittää. 

Askelta toisen eteen. Käännyn tieltä toiselle, polulta toiselle. En oikeastaan edes tiedä missä olen. Katselen haaveillen omakotitaloja matkan varrella. Olisi kiva asua jo sellaisessa, mutta aikaa sen toteutumiseen menee vielä... Hiki nousee pintaan kun työntää valtavaa mäkeä rattaita ylös, jaloissa tuntuu pientä tykytystä kun lihakset työskentelevä. Olo on kevyt, paino pudonnut jo melkein parikymmentä kiloa. Mieli on myös hämmästyttävän kevyt kun on saanut niin monta lastia niskaltaan pois. Olen onnellinen vaikka stressiä on edelleen paljon. Olo on erikoinen. Voiko samaan aikaan olla kaikesta vihainen ja rakastaa kaikkea? Mielessä pyörii muittenkin murheet kuin omat, ja koitan saada pelastettua jälleen koko maailmaa vaikka omankin järjestäminen on usein kovin vaikeaa. Kumpa kaikki kääntyisi parhain päin.

Maisemat vaihtuvat kävellessäni, jaloissa tuntee että tekee. Se tuntuu hyvälle. Tietää saavansa jotain aikaan. Taidan pitää tästä seudusta. Tästä voisi oikeasti rakentaa kodin. Onhan sydämeni jo täällä, peruuttamattomasti. Radiosta vahingossa kuultu laulu iski sanoillaan suoraan sydämeen.

Lupaan olla sun, 

kun päivä kääntyy iltaan, 

kun pöly laskeutuu ja ollaan ihan hiljaa. 

Lupaan olla sun 

ja sanoo senkin ääneen, 

ei tuu tarpeeks sanottuu.

Pöly on laskeutunut, ilta alkaa hämärtyä. 

Huomaan löytäneeni takaisin tutuille teille ja olevani jo melkein kotona. Ilma viilenee illan tullen. Iho menee kananlihalle. Aika päästä kotiin kuumaan suihkuun ja ehkä kainalopaikalleen, jos viitsii pyytää. Jos toinen kerkiää. Hellyyttä ei voi koskaan saada liikaa. Sitä vain liian harvoin tulee pyydettyä. Ja varmaan liian harvoin myös tulee annettua.

Labyrintti rakkauteen

Jossain kohti elämäänsä sitä huomaa että vaikka käyttäisi kaikki maailman sanat, ne eivät ole riittäviä. Minulle on pienellä aikaa käynyt niin jo useamman kerran. Mikään sana ei riitä kuvaamaan tätä mylläkkää tunnelohkossani, mikä siellä on myllännyt useamman kuukauden. Ihastuminen, rakastuminen, viha, kateus, mustasukkaisuus, epävarmuus, ilo, suru, ahdistus, onni, kaipaus, eksyminen. Pienessä hetkessä olen rakennellut minääni ja elämääni uusiin kokonaisuuksiin.

Olen ollut epävarma tunteistani ja tuntenut niin suuria etteivät mitkään sanat riitä niitä kuvaamaan. Olen antanut itseni täysin toiselle ja huomannut sitten vetäväni itseäni kuoreen. Olen poljettu maahan, järkytetty, ravistettu, murrettu... Olen itkenyt itseni uneen ja kieltäytynyt siltikään luovuttamasta. Olen ollut niin hilkulla luovuttaakin, ja silti minut on vedetty takaisin peliin. Kaikki ässät on pelattu, mitä tässä vielä pitäisi olla jäljellä?

Toisen tuntemaan oppiminen on aluksi ihanaa. Kaikki pienetkin jutut tuntuvat ihanilta ja niin "saman henkisiltä" kuin itsellä. Sitten aletaan oppia huonoja puolia ja maailma tuntuu hetken kaatuvan. Se täydellinen prinssi onkin vain ihminen. Riittääkö se..? Niin monta kertaa iskee mieli kipinää kun sanat eivät mene perille ja ymmärrys ei kohtaa. Tuntuu kuin huutelisi puille ja olisi mitätön toisen silmissä. Alkaa epäillä omia syitään olla vihainen. Ja toisen syitä käyttäytyä kuten hän käyttäytyy. Alkaa vapista yksin jäämisen pelossaan.

Pikku hiljaa täältä ryömitään eteenpäin. Ehkä jossain kohti sanat löytävät tiensä perillekin ja yhteisymmärrys alkaa sujua. Ei tarvitse olla pahoillaan ja pahoittaa mieltään. Ei tarvitse käyttäytyä tylysti saadakseen toisen ymmärtämään omaa pahaa oloaan. Olemme myrskyn keskuksessa ja jokainen liike voi vetää meitä yhteen lisää tai irroittaa meidät erilleen. Se on meistä kiinni millaisia liikkeitä teemme. Moni asia on suhteen alussa vain sattuman kauppaa. Mutta rakkaus, uskollisuus, himo ja tahto joko ovat tai eivät. Ei vaihtoehtoja. Et voi esittää rakastavasi pitkään, jos oikeasti et rakasta. Et voi olla vain osittain uskollinen. Et voi haluta toista aidosti jos sinulla ei ole himoa ja jos sinulla ei ole tarpeeksi tahtoa saada tätä kaikkea toimimaan, tämä kaikki leviää käsiisi jättäen paljon särkynyttä ja likaa siivottavaksesi.

On oltava rohkea, heittäydyttävä täysillä mukaan ja olla sopeutuvainen kun kaksi elosalamaa tanssii tanssiaan. Tämä voi olla kaunista, kestää loppuun saakka, tulla ja pysyä. Tai tämä voi olla hetken huuma joka jättää murskattuja haaveita ja verisiä kyyneleitä jälkeensä. Se on tekijöistään kiinni mihin lopputulokseen päädytään. Teet mitä teet, älä mitätöi tunteitani. Koska et koskaan, et ikinä, tule tietämään miten sanasi toiseen vaikuttavat tai miltä ne toisesta tuntuvat.

Joten, avaa korvasi ja mielesi. Heittäydy elämääsi vaikka pelkäisit sen häviävän. Nauti pienistä hetkistä kuin ne olisivat elämäsi valo. Uskalla luottaa vaikka sattuisi aivan helvetisti. Jaksa kuunnella vaikka sydämesi olisi jo vereslihalla tai olisit lopen uupunut. Ole olemassa vaikka pelkäisit katoavasi. Ja ennen kaikkea tee kaikkesi toisen vuoksi. Sillä niin minä teen ja sen seuraukset myös kärsin.

Olen rakastunut. Olen valmis mihin vain rakkaani vuoksi. Ja tiedän, että tein mitä hyvänsä, jossain kohti minua tulee sattumaan. Minusta on kiinni kuinka kauan pidän häntä kaiken sen kivun arvoisena jäädäkseni vielä huomiseen ja sen jälkeen. Hänestä on kiinni, korjaako hän kipujani rakkaudellaan vai ohjaako minua pois luotaan.