Elämä muuttuu nopeasti, kun sille antaa vapaat kädet muuttua.
Nopeasti arkijuustoksi muuttuneen suhteen kanssa sitä joskus kaipaisi sitä hellyyttävää alkua suhteelle. Niitä hetkiä kun arasti suudeltiin ensimmäisiä kertoja, koskettiin muka vahingossa, oltiin uteliaita toisen suhteen, kun ei tiedetty toisesta vielä kaikkia elämän synkkiä salaisuuksia.
Kaipaan sitä toisen halua olla kiinni ja pitää hyvänä.
Sitä kuinka oikeasti tuntee itsensä haluttavaksi toisen silmissä.
Sitä kuinka jonkun aikaa elämästään tuntee elävänsä vain toista varten.
Aamuherätys on katkera jälleen. En tiedä osaisinko enää edes nukkua pitkään, koska en sitä nykyään enää tee. Olen liian herkkä uninen ja toinen on oppinut nukkumaan aamu kaaoksessa...
Aamupalaa pirpanoille ja pohtimaan miten saisi päivän kulumaan. Kaikki asiat ovat tapahtuneet niin nopeasti. En epäile etteikö siinä olisi hyvätkin puolensa, mutta on siinä huonotkin puolensa.
Sitä kokee itseensä kohdistuvan arvostuksen laskevan kuin lehmän häntä. Kokee joutuneensa kodinkoneeksi. Hyödykkeeksi ja rahasammoksi. Ja lastenvahdiksi.
Olen yksin lasten kanssa. Puolisko on "äijäreissulla". Yksi yö ja melkein kaksi päivää yksin kahden hänen lapsensa kanssa. Ei ongelmaa selvitä, mutta kuuluuko tämä minulle? Tuliko tämä liian nopeasti? Haluan antaa toiselle omaakin aikaa, mutta huomaan että minun oma-aikani on minimalisoitunut täysin. En ole äiti, en osaa sellaista. En tiedä osaanko olla edes äitipuoli. Kaikki on niin harjoittelua vielä. Pelkään etten ymmärrä vanhemmuutta kunnolla ennen kuin minulla on oma lapsi. Jos sellaista edes saan. Kaikki on niin hakusessa ja tuntuu usein että olen ihan eksyksissä omassa kodissani. Rakastan niin paljon, että sattuu. Mutta miksi silti on vaikeaa sanoa ääneen kaikki mieltä kaihertavat epäilykset ja ajatukset. En ymmärrä itseäni ja kovin usein on vaikeaa ymmärtää toista. Pienet asiat hajottavat sisältä koko ajan, kun ei osata puhua asioista ja kohtelu on kurjaa. Kuka minä olen ja miksi minä olen täällä?
Jos vain toinen tekee kaikkensa suhteen eteen, siinä väsyy. Suhteeseen tarvitaan kaksi jotka siihen panostavat. Ei voi tehdä vain sen mitä sattuu jaksamaan, vaan on tehtävä kaikkensa toisen onnen eteen. Vaikka aina se ei miellyttäisi itseä niin kovasti. En haluaisi nalkuttaa, koska kamalinta mitä tiedän on olla "nalkuttava akka". Mutta jos puhe ei mene perille ja mikään ei muutu niin siihen sitä ajautuu, vain koska koittaa taistella suhteen eteen. En halua että tämä mitä omistan nyt, hajoaa sirpaleiksi siksi että kasvetaan erilleen tai ajetaan toisemme erilleen. Molempien pitäisi keskittyä pitämään toisesta kaikin tavoin kiinni. Että joskus vuosien päästä voisi hellittää ja todeta
että toinen on edelleen siinä vaikka ei enää kiinni pidetäkään. Haluan kasvaa yhteen kanssasi.
Olla perheesi, naisesi, rakkaasi.. kaikkesi... Haluan jonain päivänä herätä vierestäsi vihdoin uskoen ettet ikinä lähde siitä, vaan saan olla kanssasi vanhanakin.
Rakastan ja kaipaan. Jatkuvasti. Vain sinua. Silloinkin kun menneisyys koputtelee olemassa oloaan. Mutta keitä me olemme? Mistä me tulemme? Ja kuulumme tänne yhtenä vai yksilöinä?
Kerro minulle se muutenkin kuin sanoilla. Tee se niin selväksi että minua ei enää pelota.
Sido minut sydämeesi niin etten yksinkertaisesti edes voisi enää paeta.
