Ilman sinua unta en saa...

Pian on jo joulu. Lupasin itselleni rauhoittua ja hidastaa tahtia. Ei tämä ole kotini, en ole saanut lupaa siitä sellaista tehdä, en edes tiedä koska saan. Mutta silti salakavalasti tämä on alkanut tuntua kodilta. Ja tarve tehdä joulua perheelleni on voimistunut. 

Haluan jouluna rauhoittua perheeni kanssa. Ja tuntea olevani rakastettu ja haluttu. Haluan olla siellä missä minun on hyvä olla. Kotona.

Kaikki menee niin nopeasti ja tuntuu silti niin oikealta. En voisi kuvitella elämääni ilman tätä kaikkea mihin olen itseni solminut kiinni muutaman kuukauden aikana. Vannoin vielä muutama kuukausi sitten, etten anna itseni rakastua, koska rakkaus sattuu aina. Ja että en muuta kenenkään luokse ennenkun on seurusteltu ainakin viisi vuotta onnellisesti ja tasapainoisesti. Nooh... Sitten tapasin sinut. Ja mikään ei enää ollut ennallaan. Koko maailma heitettiin sekaisin ja laitettiin paikoilleen. Pitkään rikkonainen sydän parani ehjäksi, lakkasi vuotamasta verta. Yksinäiset illat ja uneen itketyt yöt loppuivat. Enää ei tuntunut pahalle ja oli vaan helppo olla. Moni epäilee edelleen onnistummeko. Välillä epäilen sitä itsekin... Mutta en näe vaihtoehtoja. Minulle on kaikki sinun luonasi.

Tämä kaikki on vaikeaa. Se tuo haasteita meistä riippumattomista syistä niiden haasteiden lisäksi joita meistä itsestämme tulee. Kaikki on yhtä kaaosta ja sen kaaoksen keskelläkin olo on hyvä. Olen tuittupäinen, enkä varmasti helpoin ihminen maailmassa. Mutta kun rakastan, rakastan ehdoitta. Luotan, kunnes luottamus petetään. Ja toivon sittenkin kun kaikki toivo on heitetty. En olisi muuten jaksanut tähän asti kaikkien näiden koettelemusten kanssa ja pysynyt järjissäni. Olen vahva, vahvempi kuin luulin itsekään olevani. Ja ylpeä siitä. Tähän minä olen kasvanut, tämä on se mitä minä olen kokemuksieni jälkeen. Sitä en voi muuttaa. Enkä edes aio. Tälläinen minä olen ja tälläisenä minua on rakastettava jos siihen on valmis. Minä olen, ei minulla edes ole vaihtoehtoja. Kun se tunne iskee, se ei kysy lupaa. 

Tiedän että meidän on selvittävä monista haasteista. Ja olen valmis siihen. Tiedän sinun tuntevan paljon minua kohtaan ja haluavan tätä yhtä paljon kuin minä. Joskus vain tuntuu että et olekaan varma. Että tämä onkin vain helppo ratkaisu, ei sellainen ratkaisu joka tehdään kun tunnetaan paljon. Tunnetko sinä? Miksi et uskalla näyttää sitä? Pelkäätkö olevasi vähemmän mies, huonompi isä tai ihmisenä jotenkin vähemmän kova, jos oikeasti annat itsesi rakastaa senkin jälkeen kun kaikki toiveet on isketty maahan? Ei se tee. Et voisi olla vähemmän mies. Et todellakaan tule ikinä olemaan huono isä ja olet ihmisenä vahva ja kaunis. Ei meidän tarvitse olla kovia ollaksemme onnellisia. On annettava elämän viedä ja myöntää oma heikkoutensa ja riittämättömyytensä tarpeen tullen. Ei täällä tarvitse yksin selvitä. Minä olen täällä myös, enkä ikinä antaisi sinun pudota niin syvälle ettet enää pääsisi nousemaan. 

Koska minä rakastan sinua. Koko sydämelläni ja täysin peruuttamattomasti.

Tule joulu kultainen ja tuo mukanasi rauha tähän levottomaan sydämeen. Ja usko ja luottamus siihen että tämä on niin oikeaa ettei se ikinä lopu... <3

Pilvilinnat hukassa

Pakkanen kipristää nenää. Ajatukset lentää taas niin korkealentoisesti, että voiko tässä muutakun pelätä putoamistaan? Niin paljon kun sitä haluaa asioita ja tekee niitten eteen kaikkensa, se ei tarkoita että saisi mitä haluaa. Menneisyys kummittelee aina, ja vaikka annat kaikkesi, joskus menneisyys ei anna toisen tehdä samoin. Jatkuva pelko siitä että taas sattuu ja tämäkin on ohimenevää, varjostaa ajatuksia, joitten kuuluisi tässä vaiheessa olla vaaleanpunaisia hattaroita.

Pitäisi osata antaa kaikkensa ja luottaa täysillä, mutta kun on niin pahasti satutettu, niin voinko edes vaatia sitä toiselta? Onko minun hyväksyttävä se, että olen kuten kaikki muutkin, kunnes todistan toisin. Onko minun tehtäväni todistella haluani olla ja jäädä? Mitä tässä tilanteessa saa vaatia, mitä on oltava vaatimatta. Pelottaa, että jälleen kerran kun heitän kaiken muun jonkun vuoksi, huomaan että minut hylätään tyhjän päälle. Kun en riitäkään tai kelpaakaan. Ja se rakennustyö mitä joutuu sen jälkeen tekemään... Se repii rikki myös vanhat haavat, jotka olen vasta saanut paranemaan. Olo on riittämätön. Mutta tämä on se mitä minä olen, ei kukaan muu. Tälläisenä minun on kelvattava, tai sitten olla kelpaamatta.

Teininä rakastuminen oli helpompaa, nyt kaikki vastuu ja elämän paino vaativat veronsa kaikesta. Ei ole aikaa olla teinirakkauden pauloissa, kun koittaa selvitä arjesta, tukehtumatta itseensä. Tai tukehduttamasta toista. Elämä muuttuu kovin karuksi ja arkiseksi, ja pieni rakkaus koittaa sinnikkäästi kasvaa kivienkin keskellä, luovuttamatta. Kun se vaan saisi vettä, että jaksaisi kauemmin.

Pitää vain tehdä kaikkensa ja koittaa kestää tuulet. Olla luovuttamatta ja antaa itsensä täysillä. Ehkä joskus joku sitten arvostaa saamaansa, eikä vain käytä ja hylkää. Ehkä joskus kaikelle työlle löytyy merkitystä, jota on odottanut koko elämänsä. Nyt on haaveiltava ja nautittava haaveistaan, vaikka toinen ei tulevaisuudelle pilvilinnoja rakentaisikaan... Ehkä joskus salaa hänkin ajattelee tämän jatkuvan aina.. Ehkä...

Syksy on pimeä, missä valo?

Syksyn sateet ovat pitkiä, kylmiä ja märkiä. Sää suorastaan huutaa jäämään koko päiväksi peiton alle tekemään taikojaan. Pisarat putoavat taivaalta, valuen pitkin auton ikkunaa. Katson niitä hieman hämilläni. Palelen autossa miettiessäni maailmani mullistumista.

Olen rakastanut lapsien kanssa työskentelyä siitä lähtien kun olen sitä varsinaisena työnäni alkanut tekemään. Ja nyt se on vallannut vapaa-aikanikin suurimmaksi osaksi. Olen tunteiteni johdattamana ajautunut tilanteeseen, jossa minulta vaaditaan äidillisiä vuorovaikutustaitoja, joita en ole ikinä käyttänyt. Minun pitäisi toimia perheen naisen roolissa, muistaen koko ajan etten kuitenkaan ole äiti. Koska sellaista paikkaa en halua viedä keneltäkään, ajatuskin sellaisesta omalle kohdalle saa sydämeni vuotamaan verta.

Tunteeni ovat ajaneet vuoristorataa yli kuukauden ja maailmani on pikkuhiljaa mullistunut. Huomaan omaavani äidin vaistoja, joita en tiennyt minulla olevan. Minulla on kyky huolehtia pienestä lapsesta empaattisesti, välittää, leikkiä, huolehtia ja turvata kasvua. Autanko perhettä, pääsenkö osaksi sitä, osaanko osallistua kasvattamiseen? Vai teenkö peruuttamatonta vahinkoa itselleni ja muille? Tuleeko jostain asiasta niin suuri kynnys, että toinen meistä ei jaksakaan sen yli? Riittääkö voimat ja tunteet tukemaan meitä eteenpäin kun ne suurimmat vaikeudet tulevat? Elämä on täynnä kysymyksiä, jotka selviävät vain elämällä elämäänsä ja uskomalla onnistumiseen.

Väsymys on kova kun koko elämäni rytmi on revitty auki ja muokattu uudelleen, ajattelin jo hetken ettei se ikinä helpota ja väsyn liikaa, mutta nyt huomaan uuden elämän rytmin vallanneen elämäni ja se on itseasiassa hyvä asia. Olen pienemmistä asioista onnellinen ja osaan arvostaa yksin olon hetkiä enemmän kuin koskaan, vaikka niiden puuttuminenkaan ei tunnu enää häiritsevän. Tämä on se mitä haluan, joka tuntuu hyvältä. Se että pieni lapsi kutsuu isän sijasta sinua, tuntuu sydämessä. Tuntee olevansa merkityksellinen. Toivon että välittämiseni palaisi välittämisenä takaisinkin ja että olisin vihdoin löytänyt paikkani tässä sekavassa maailmassa. Olisiko tämä se palapeli jonka kulmapalana on minun paikkani. Jossa minun kuuluu olla että kuva olisi ehyt ja valmis?

Syksyn sää on omalla tavallaan kaunista katsoa, se on täynnä surua ja kaipausta kesää kohti, se suorastaan huutaa tuskasta odottaessaan talvea ja huurre- ja lumihuntujaan. Mutta en ole surullinen syksyn kanssa. Minun ei ole enää sisimmässäni kylmä. Käynnistän auton ja lähden töihin. Sydän on lämmin, siellä asuu ajatus jostakusta. Se on vielä pieni ja sievä, mutta jos tämä jatkuu tiedän sen olevan suurta ja polttavaa lämpöä, jota ilman en halua olla. <3 Talvi olet tervetullut, minulla on kainalo mihin suojautua kun myrskyät ulkona liian kylmänä.

Miksi rakkaat viedään meiltä liian aikaisin?

Avaan oven ja automaattisesti estän jalalla koiraa juoksemasta rappukäytävään innostuksissaan, kunnes tajuan näyttäväni idiootilta. Kämppä on kuoleman hiljainen ja jokainen kohta asunnosta muistuttaa koirasta.

Koirani sai myrkytyksen. Ja vaikka istuin monta tuntia Tuhatjalan odotus huoneessa, itkin, mietin, odotin ja pelkäsin, ja jopa rukoilin, niin minun oli pakko antaa lupa lopettaa koira.

Todettuani saaneeni järjettömän suuren laskun lisäksi vain laatikon jossa oli pieni hitaasti kylmenevä koiran ruumis, että olen tällä hetkellä maailmassa enemmän yksin kuin koskaan ennen. Vastikään jouduin suuren surun saattamana päättämään että ensimmäinen koirani laitetaan ikiuneen ettei se kärsisi, ja nyt jo minulta riistetään toinenkin elämäni ilon aihe. Yksi syy taas vähemmän nousta aamulla sängystä. Sydämeni vuotaa verta ja olen suunnattoman suruni lisäksi toivottaman vihainen. Mitä helvettiä minusta halutaan jos en elämässäni muuta kuin menetä minulle rakkaita olentoja? En yksinkertaisesti jaksa.

Romahdin pesuhuoneen lattialle koiran lelun kanssa. Rutistin pientä tiikeriä niin lujaa että rintaani sattui. Itkin aivan hallitsemattomasti vartin kylmällä laattalattialla tuskaani. Edelleen sisälläni sydän vuotaa verta ja huudan kaikessa hiljaisuudessa ääneni käheäksi tästä kivusta. Minua sattuu niin että pelkään että sydämestäni ei ole enää mitään annettavaa kenellekkään kun siitä revitään vain paloja irti koko ajan.

Istun sohvalla. Asunto on täynnä muistoja, mutta en halua edes asua siellä enää. Niin kauniista kodista on tullut kylmä ja onneton. Sen sydän on viety pois. Kukaan ei enää odota minua kotiin.. Onko siis enää syytä tulla kotiin. Ei röhinää, ei tuhinaa, ei heiluvaa häntää, ei leluja ympäri asuntoa. Ei ketään joka istuisi iltaisin sohvalla seurana.. Ei ketään jota silittää. Ei ketään, jonka turkkiin painaa päänsä kun koko muu maailma tuntuu kaatuvan päälle. Ei ketään. On vain pieni tyhjä koti, täynnä surua ja kaipausta. Olen yksin. Olen enemmän yksin kuin olen kertaakaan elämässäni ollut.

Hyvästi rakas pieni koirani. Kaikessa kamaluudessasikin, olit minulle elämän valo. Sinun tassujesi ääni sai minut nousemaan aamuisin, sinun heiluva häntäsi sai minut tulemaan kotiin iltaisin. Ja sinun puhtaasti rakastava olemuksesi oli jotain niin käsittämättömän kaunista, että en tiedä uskonko kauneuteen enää koskaan samanlailla kuin ennen. <3

Kaipaan sinua, katselen tähtiin ja toivon näkevän sinut vielä.. Edes vilaukselta, että olisi kunnolla aikaa jättää hyvästit. Ettei viimeinen muistoni sinusta olisi se jo tämän maailman jättänyt raasu olento, joka oli kaikin keinoin koitettu pelastaa.

Suutelin otsaasi viimeisen kerran, silitin turkkiasi viimeisen kerran ja katson kun sinut irroitetaan piuhoista ja laitetaan laatikkoon. Kannan laatikon autoon varoen, kuin pelkäisin sinuun vieläkin sattuvan. Ajan kotiin, pihassa huomaan etten muista matkasta mitään. Suljen auton ovet ja avaan oven pimeyteen. Koti jolla ei ole sydäntä, itkee kanssani kyyneleitä, joita en tiennyt voivani enää vuodattaa kaiken itkemisen jälkeen. Putoan polvilleni ja halaan itseäni. Tänään sattuu, tänään sattuu niin helvetisti että en tiedä miten tästä enää ikinä selviän... </3

Mörköjä sängyn alla?

On hiljaista ja pimeää. Asunto on pieni, mutta kai sitä kodiksi voi jo kutsua. Ainakin se joskus tuntuu niin kovin omalta. Siltikin tälläisinä iltoina tuntuu kuin kävelisin ostoskeskusta ympäri. 

Se alkoi taas varoittamatta. Yhtäkkiä huomasin kuinka olo oli epävarma, käsiä alkoi täristää ja vähän puristi rintakehästä. Ajattelin sen olevan ohimenevää. Mutta sitten sydän alkoi lyödä lujempaa ja tuntui että tärinältäni en pysy edes sohvalla, jalat valtasi levottomuus ja kaikki murheet ja huolet jotka olen koittanut niellä ja unohtaa iskivät takaraivosta mieleeni. Pelot kasvavat jättiläisiksi ja seuraukset pienistä asioista muuttuvat mielessä maailmankaatumiseksi, vähintään. 

Vaellan asuntoani ympäri ja mietin pahimpia vaihtoehtoja mitä minulle tällä hetkellä voi tapahtua. Olen jo yksinäinen. Olen jo fyysisesti rappeutunut. Olen lähes köyhä, ainakin rahavaikeuksissa. Minulta odotetaan asioita joita en tuskin koskaan voi täyttää. Ja syrjäydyn elämästäni hetki hetkeltä enemmän. Pelkään sairauksia ja kuolemaa, pelkään olematontakin. 

Pelottaa tulevaisuus. Pelottaa päätösten teko. Pelottaa virheet. Pelottaa rakkaudettomuus. 

Rintaani puristaa. Käteni tärisevät. Kyyneleeni vuotavat itsensä kuiviin. Ahdistaa ja henki ei kulje kunnolla.

Elämä kiroilee minulle kun koitan elää sitä. Ja vaikka kuinka koitat kaikkesi niin tuntuu että matto vedetään alta silti uudestaan ja uudestaan. Kuin ei olisi tarkoituskaan olla onnellinen. Ehkä minun kuuluu valittaa kaikesta elämässäni, olla tyytymätön asioihin, siksi että olen pelkuri. Etten uskalla tehdä muutoksia ja elää hetkessä. Vaan odotan ihmeitä tai selkeitä merkkejä mitä minun kuuluisi tehdä. 

Hengitys tasaantuu pikku hiljaa kun pakottaa itseään rauhoittumaan. Pakottaa hengityksen tasaantumaan. Tärinä laantuu omia aikojaan. Istun sohvalle ja huokaisen. Nämä illat tuntuvat pidemmiltä kuin koskaan. Aamuvuoro odottaisi, unta ei tule viel toviin kun mieli ei suostu rauhoittumaan. Kroppa on jo hallinnassa, ei paniikkia. Mieli vain elää omaa ikuista juoksukilpaansa pahimpien pelkojeni kanssa. Ja jossain kohti ehkä vihdoin huomaan väsymyksen voittaneen ja unen tulevan. Juuri ennen kellon soittoa. 

Hyvää huomenta uusi päivä, mitäs tänään pistettäisiin pilalle tästä rikkonaisesta elämästä?

Ette voi tietää puoliakaan

Sun vieressä on lämmin, ku ulkona on kylmä
Kun sua hellin, oon aina taivaas
Tiedän mitä etsin, kun sut löysin
En osaa olla yksin, kun sain sut

Saat mut jaksaan, tuot helpotusta tuskaan
Ihanaa on istua vieressä rakkaan
Ei tarvi tuijotella yksin takkaa
Mä tiedän, että sain naisista parhaan


Siitä on aikaa kun viimeks pystyi kuuntelemaan tälläsiä kappaleita ilman, että kalvava pelko tai jäätävä ahdistus iski rintaan. Siitä on aikaa kun ei tarvinnut miettiä olisiko toinen siinä vielä huomenna, vaan pystyi luottamaan että näin on. Koska nykyelämäni tavallisin kaava on, että ihastun ja tunteeni heräävät, alan kuunnella unelmoiden tälläisiä kappaleita ja suunnitella tulevaa ja sitten joudun keräämään itseäni kun elämä ei mennyt kuin elokuvissa. Ihania ihmisiä, ihastun syystä, kaikki tuntuu täydelliseltä, mutta aika tuntuu olevan aina meille väärä.

Olen vain ihastuksen kohteilleni se helmi mimmi, jonka kanssa on kivaa ja mukavaa, hengaillaan yhdessä niin kauan kun on kivaa ja sitten huomataan että suuri rakkaus onkin joku muu. Kyllä hyviä miehiä on olemassa, olen nähnyt heitä, mutta yksikään näistä hyvistä miehistä ei tunnu olevan minua varten. Tarkoittaako se että minulle jää vain ne huonommat?

Jotkut on luotuja kulkemaan, tarkoittaako se että osa meistä on luotu olemaan ikuisesti yksin?

Mistä sitä tietää onko itselle oikeasti tuolla jossain joku, jonka kanssa jakaa kaikki tämä elämisen riemu ja ahdistus? Vai onko sitä elämisen kiireessään kävellyt sellaisen ohi jo?

Hetken vielä tämä puoli maailmaa nukkuu yötä valkeaa. Mietin kuinka paljon mikään voi satuttaa näin. Parhaat vuoteni maahan poljetaan. Puoltakaan ette voi kivustani tietää. Sanat kaikki voimaa ilmaan jää.

Nyt kynttilöitä, viltti ja jotain ajatukset kadottavaa tekemistä, ettei kaikki tämä kylmä ja pimeä kadota minua siitä ihmisestä joka haluan olla. Että vielä jaksaisin hymyillä ja olla ihmisten tukena ja välittää. <3

Syksy,odotus ja pelko

Syksy on tullut. Lehdet alkavat saada ylleen värien kirjon, ne alkavat tanssia puista alas kuin juhlien jotain. Minusta syksy ei ole juhlimisen aikaa. Syksy on kolea, pimenevä ja masentava vuodenaika jonka kaiken kauneuden keskelläkin tunnet olevasi vajavainen ja täysin kykenemätön elämään elämääsi. Se on kaunis, siinä on hyvät puolensa ja pidän syksystä kyllä, mutta aina vain aikaisemmin se tulee ja vie kaiken voimani ja kyvykkyyteni elämästäni. Olen väsynyt, voimaton, en löydä viehättävää olemusta itsestäni lainkaan. Aamulla tuntuu kuin olisi painoja monta kiloa päällä, sängystä nouseminen on joinain aamuina niin suunnattoman vaikeaa. Syön vitamiineja ja liikun enemmän. Mutta tuntuu että mitkään keinot eivät pidä joka syksyistä muutosta minusta poissa. En jaksaisi olla yksin, väsynyt ja ahdistunut. Mutta joka vuosi se muistaa minut ja tulee käymään. Ja se venyttää vierailuaan aina siihen saakka että aurinko alkaa jälleen viettää enemmän aikaa kanssani ja herättää nupulle painuneen sieluni talvihorroksesta.


Olen kummallisen onnellinen kaiken tämän syksyisen taakkani allakin. On yksi ihminen, joka on saanut sen aikaan. Ajan viettomme on ollut erikoista. Keskustelumme ovat hyvin erilaisia kuin monen muun ihmisen kanssa. Hän saa minut hymyilemään. Ja olen herännyt syvällä sisimmässäni pieneen hyräilyyn. En vielä laula, mutta hieman olen jo uskaltautunut hyräilemään, kuulostelemaan kauaksi aikaa unohtunutta ääntä. Mutta pieni pelko vielä vetää minua hihasta ja haluaisi mukaan. Niin kovin mielelläni jättäisin sen matkasta tällä kertaa, mutta se on tainnut kasvaa minuun tiukasti kiinni ja matkustaa mukana luvatta. Tällä hetkellä kuitenkin olen onnellinen. Tilanne on erikoinen ja näemme mielestäni aivan liian harvoin, mutta puhumme usein ja useista asioista. Jotenkin olen niin onnellinen etten edes osaa vielä kunnolla pelätä sen olevan ohi. Vaikka kanssamatkustajani yrittää muistuttaa olemassa olostaan. Mutta se vain kuiskaa, se ei tänään huuda. Se ei ole enää varma omasta tarpeellisuudestaan. Tarviiko minun enää pelätä? Vai olisiko tämä nyt se hetki kun joku tulee ja syrjäyttää ikuisen pelon paikan ja päästäisi toivon kipinän syttymään elämääni?

Nautin joka hetkestä hänen kanssaan. Nautin ja unelmoin. Välillä kun ajattelen häntä, vatsaani kipristää. Kuin perhosia lentäisi siellä. Ihan kuin se tunne jonka olen kerran aikaisemmin elämässäni tuntenut voisi vielä palata. Ihan kuin en enää uskoisi jääväni ikuisesti yksin. Välillä jopa jään itselleni kiinni hänen ajattelemisestaan. Ja himosta. Kuinka olenkaan ikävöinyt himoa. Sitä tunnetta kun voit vaikuttaa toiseen olemuksellasi, ja odottaa toista niin että täriset. Haluta toista niin että toivoisit muitten katoavan, ihan vain siksi että saisitte olla kaksin.

Pelko on mukanani, mutta se on kummallisen vaitonainen tänään. Tänään onneni ääni on niin suuri että pelkoni ei halua sanoa sanaakaan. Se hymyilee ja nauttii hetkestä kuten minä. Ja ehkä auringon taas paistaessa, pelko muuttaa pois, suutelee minua hellästi poskelle sanoen: " sinä et tarvitse minua enää, sinun ei tarvitse suojautua, tänään, sinä voit antaa itsestäsi kaiken" <3