On hiljaista ja pimeää. Asunto on pieni, mutta kai sitä kodiksi voi jo kutsua. Ainakin se joskus tuntuu niin kovin omalta. Siltikin tälläisinä iltoina tuntuu kuin kävelisin ostoskeskusta ympäri.
Se alkoi taas varoittamatta. Yhtäkkiä huomasin kuinka olo oli epävarma, käsiä alkoi täristää ja vähän puristi rintakehästä. Ajattelin sen olevan ohimenevää. Mutta sitten sydän alkoi lyödä lujempaa ja tuntui että tärinältäni en pysy edes sohvalla, jalat valtasi levottomuus ja kaikki murheet ja huolet jotka olen koittanut niellä ja unohtaa iskivät takaraivosta mieleeni. Pelot kasvavat jättiläisiksi ja seuraukset pienistä asioista muuttuvat mielessä maailmankaatumiseksi, vähintään.
Vaellan asuntoani ympäri ja mietin pahimpia vaihtoehtoja mitä minulle tällä hetkellä voi tapahtua. Olen jo yksinäinen. Olen jo fyysisesti rappeutunut. Olen lähes köyhä, ainakin rahavaikeuksissa. Minulta odotetaan asioita joita en tuskin koskaan voi täyttää. Ja syrjäydyn elämästäni hetki hetkeltä enemmän. Pelkään sairauksia ja kuolemaa, pelkään olematontakin.
Pelottaa tulevaisuus. Pelottaa päätösten teko. Pelottaa virheet. Pelottaa rakkaudettomuus.
Rintaani puristaa. Käteni tärisevät. Kyyneleeni vuotavat itsensä kuiviin. Ahdistaa ja henki ei kulje kunnolla.
Elämä kiroilee minulle kun koitan elää sitä. Ja vaikka kuinka koitat kaikkesi niin tuntuu että matto vedetään alta silti uudestaan ja uudestaan. Kuin ei olisi tarkoituskaan olla onnellinen. Ehkä minun kuuluu valittaa kaikesta elämässäni, olla tyytymätön asioihin, siksi että olen pelkuri. Etten uskalla tehdä muutoksia ja elää hetkessä. Vaan odotan ihmeitä tai selkeitä merkkejä mitä minun kuuluisi tehdä.
Hengitys tasaantuu pikku hiljaa kun pakottaa itseään rauhoittumaan. Pakottaa hengityksen tasaantumaan. Tärinä laantuu omia aikojaan. Istun sohvalle ja huokaisen. Nämä illat tuntuvat pidemmiltä kuin koskaan. Aamuvuoro odottaisi, unta ei tule viel toviin kun mieli ei suostu rauhoittumaan. Kroppa on jo hallinnassa, ei paniikkia. Mieli vain elää omaa ikuista juoksukilpaansa pahimpien pelkojeni kanssa. Ja jossain kohti ehkä vihdoin huomaan väsymyksen voittaneen ja unen tulevan. Juuri ennen kellon soittoa.
Hyvää huomenta uusi päivä, mitäs tänään pistettäisiin pilalle tästä rikkonaisesta elämästä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.