Murskattuja haaveita ja muuttuneita suunnitelmia

Olen tehnyt elämässäni vakavia ja kauas kantoisiakin päätöksiä, päättämällä luopua joistain unelmistani ja kehittää uusia unelmia elämääni.

Ensinnäkin, olen aina halunnut lapsen. Kaikki puhuvat kuinka olisin loistava äiti ja kuinka omituista olisi jos en hommaisi omia lapsia. Olen kuitenkin kaiken miettimiseni jälkeen tullut päätökseen, ettei minulle tällä tietoa ole tulossa lapsia. Ei siksi, ettenkö haluaisi, vaan siksi että en suostu tekemään lasta, ellei lapsen molemmat vanhemmat halua lasta. Tällä hetkelle saisin lapsen vain, jotten lähtisi.

En myöskään aio ikinä kosia, vaikka kihlat ja naimisiin meno ovat aina kuuluneet tulevaisuuden suunnitelmiini. Kuultuani häiden olevan turha rahareikä ja koettuani ettei minua rakasteta tavalla, johon kuuluu kosinta, päätin luopua ajatuksesta ottaa ohjat omiin käsiini. Aion olla vanhanaikainen ja odottaa tuleeko joskus vastaan mies, joka haluaa kosia minua silkasta rakkaudesta, ei siksi että minä oletan niin tapahtuvan. En aio enää ottaa asiaa puheeksi, vaan tyydyn odottamaan onko rakkauteni joskus riittävää sellaiseen.

Toistaiseksi olen onnellinen tässä suhteessa näinkin ja teen mullistavampia päätöksiä myöhemmin, jos biologinen kelloni joskus tikittää niin, että koen sen tarpeelliseksi. Nyt tyydyn vain elämään elämääni pieni haikea kaipuu rinnassani.

Lisäksi aion sosiaalistaa itseäni. Aion lähteä kotoa ihmisten ilmoille, tavata ystäviäni ja elää elämääni. En aio jumittaa kotona ja lopettaa elämistä sen takia, että olen äitipuolen roolissa nyt. Olen nuori edelleen ja elämäni ei tule kuihtumaan alle 25-vuotiaana näin.

Aion myös muuttaa ruokailutottumuksiani parempaana suuntaan. Aion edelleen herkutellakin, mutta myös syödä hyvää ja terveellistä ruokaa. Ja liikkua enemmän, jotta pääsisin tavoitteeseeni painon ja ulkonäön suhteen.

Paljon pitäisi tehdä, paljon pitää miettiä, paljosta olen jäänyt paitsi. Mutta nyt kaikki muuttuu. On aika ottaa omaa elämäänsä niskasta kiinni ja tehdä itsestään onnellinen. <3

Teille, Rakkaudella minä.

Elokuu. Pienenä sitä alkoi melkein jo heinäkuun alussa odottaa. Valmistautua koulun alkuun kesän jälkeen uudelleen. Hommata pienillä kesä tienesteillä uusi koulureppu. Ostaa kasa uusia kyniä, järjestellä, teroitella ja pakata ne uuteen laukkuun. Yleensä jostain kumman syystä siivosin aina työpöytäni laatikotkin silloin. Tarravihkot piti etsiä myös, kaikki ne kiiltävät, glitterikoristeiset tai pehmonukkaiset tarrat, piti järjestellä vihkoihin. Niitä sitten vaihdeltiin välitunneilla. Jonkin sortin uudistautumisrituaali se kai oli, pienelle koululaiselle.

Nyt tunnen oloni melko samanlaiseksi. Ostin pari uutta laukkua, lisäksi sain kasan minulle uusia vaatteita, kirjoitin työjutut vihkooni, ostin uuden kalenterin ja piipersin sen ajan tasalle. Odotan pieni jännitys vatsan pohjassa maanantaita. Koko kesän jatkunut kituutus rahasta ja kotona neljän seinällä olo jäävät taakse. Voi huokaista, kun tili alkaa kertyä taas. Laskut saa kuun lopussa hoidettua taas ajantasalle. Voi lähteä katsomaan ystäviään, ilman kamalaa morkkista siitä kun käyttää puolison rahoja. Ei tarvitse vain olla kotona. Kaksi kuukautta kaltaiselleni ihmiselle, jumissa kotona, ei varaa käydä missään tai tehdä mitään, jatkuvaa hampaiden kiristelyä ja narinaa. Tuntui jo, että jokin minua suurempi on painamassa minua pinnan alle. Joka ikinen hetki tuntuu kireämmältä, joka päivä kiinnostaa asiat entistä vähemmän. Olen itsellenikin jo täysin tuntematon tämän kesän jälkeen. Tuntuu että olen eksynyt itseeni. En suinkaan itseni tutkiskelu mielessä, vaan väsynyt ja uponnut jonnekin omaan maailmaansa, josta katsottuna todellisuus ja työelämä ovat kuin valo tunnelin päässä. Pelastus. 

Ensi syksynä aion nauttia ulkoilmasta urakalla, kuntoillen ja kävellen luonnossa, kuvaten syksyä ja kenties tulevaa talveakin. Ensi syksynä otan itseäni niskasta kiinni ja rupean pitämään itsestäni huolta. Aion aloittaa säännölliset hierojalla käynnit, pudottaa painoa ja palkita itseäni siitä unelmoimillani asioilla. Aion ruveta miettimään mitä syön, olematta oman itseni pilkunnussija. Aion edelleen nauttia ruuasta ja herkuista, mutta rajoittaa sen pois joka päiväisestä turhasta mussuttamisesta. Aion kirjoittaa ja pohtia elämää blogissani. Aion olla aktiivisempi ystävien näkijä ja olla reilusti poissa kotoakin välillä. Nämä neljä seinää on niin koluttuja parin kuukauden ajalta, että on aika ryhdistäytyä ja katsella ulkopuolistakin maailmaa. Unohtamatta olla rakastava avopuoliso ja melkein äiti perheen kahdelle pienelle. Ja ensi syksynä haluan lähteä erityisen ystävän kanssa kahville kahvilaan, ei kahvin takia, vaan siksi että voin syödä jonkun jumalaisen epäterveellisen ja kauniin kakun tai leivoksen. 

Syksyllä poltetaan kynttilöitä, paistetaan lättyjä, hengaillaan parvekkeella viimeiset melkein lämpöiset illat villasukilla, luetaan kirjoja, nautitaan pimeydestä ennen kuin aletaan talvella jo masentua siitä. Nautitaan omaan tahtiinsa pyörivästä arjesta ja valopilkkuina säteilevistä viikonlopuista. Syksyllä voi käyttää villapaitaa takkina, lenkkeillä nenäpunaisena ja tuntea talven tulon. Ensimmäiset pakkaset, putoavat lehdet ja oikeasti pimeät illat ja yöt. Tämän kesän jälkeen näen syksyn kauniimpana ajatuksena kuin koskaan. <3

Nauttikaa pienistä asioista ihmiset. Rakastakaa aina kuin voitte. Hymyilkää joskus ilman syytä, vain kokeillaksenne sitä arasti nousevaa tunnetta, jonka se tuo tullessaan. Halatkaa tuttuja, halatkaa tuntemattomiakin. Laulakaa, lujaa ja vaikka nuotin vierestä, laulakaa niinkuin te itse siitä nautitte. Ja haistakaa, aamulla kun menette ulos tuoksuu syksy, haistakaa maailmaa, vaikka se välillä haisee yhtä hirveälle kuin näyttää. Ja jos suinkin voitte, käyttäkää jokainen liikenevä hetki todistaaksenne rakkaillenne kuinka paljon välitätte ja rakastatte. Pienin teoin ja sanoin, viestein ja puheluin. Olkaa lähellä toisianne ja läsnä. Ilman välissä pyörivää sosiaalisen median oravan pyörää.  

Olkaa turvalla ja onnellisia, vaikka maailman asettamat suunnitelmat tekevät onnellisuudesta joskus koko työtä ja murskaavat unelmia urakalla.