Kipinä, jonka on aika sammua.

Aina välillä kaiken harmaan ja värikkäänkin keskellä, minusta nousee kipinä, joka on kaikkea muuta minussa olevaa kirkkaampi. Tuo kipinä vaikuttaa elämääni aina tulohetkellään eniten. Se muuttaa suuntani, sekoittaa vaistoni ja eksyttää minut polultani. Sen saa aikaan miehet. Sitä kutsutaan nykymaailmassa ihastukseksi. Ja minä olen oppinut vihaamaan sitä.

Olen niin monen kokemuksen kautta totaalisen kyllästynyt miehiin. En luota miehiin, en usko heidän kauniisiin sanakäänteisiinsä ja useimmiten haluan satuttaa heitä, kuten he satuttavat naisiaan. Minulla on kova kuori miesten suhteen ja on niin pieni määrä miespuolisia, jotka pääsevät sen kuoren läpi, että niitä ei kannata edes alkaa laskea. 

Olen kyllästynyt kipuun ja väärinymmärtämiseen. Olen kyllästynyt hukassa olemisen tunteeseen ja luottamukseni murentamiseen. Haluan tunkea koko kipinän purkkiin ja haudata purkin syvälle maahan. En halua että kukaan tietää missä se on, en halua että kukaan löytää sitä enää ja saa avaimet sieluuni. 

Sieluni on synkkä ilman sitä, mutta olen liian rikki ollakseni kenenkään vuoksi enää heikko. Olen liian tottunut pettymään, antaakseni itsestäni enää kenellekään mitään. 

Tunteetonta ja kylmää. Kylmäkiskoisen akan toimintaa. Mutta ainoa mitä haluan enää miehille antaa. Seksiä? Ehkä joskus. Tunteita? Et ole saamassa. 

Friends with benefits kuulostaa hyvältä. Miespuolisia kavereita minulla on useampikin, heidän kanssaan hengailen mielelläni. Mutta jos joku alkaa tunnustaa rakkauttaan niin saa olla kävelevä ihme, ennenkuin alan itsestäni päästämään irti mitään. Kipinä on kadotettu!

Ei enää. Minun onneni on mennyt minulta jo sivusuun liian usein. Enempää en enää kestä. Olen itsekin varmasti rikkonut paljon asioita ja varmasti suhteitakin, mutta en voi niille enää mitään. Ne ovat mennyttä ja vaikka katuisin asioita kuinka, niitä en pysty muuttamaan.

On aika jatkaa elämäänsä, käyttämättä aikaa katumiseen. Aika etsiä toivoa, yrittää saada se heräämään, että voisi joskus olla täydellisen onnellinen elämässään. Eikä aina niin pirun yksin.

Kevättä rinnassa ja rinnat arvioitavana

Ei oo hyvään toviin ollut minkäänlaista inspiraatiota kirjoitella itteään auki blogiin. Tuntuu että vaikka päässä pyörii ajatuksia enemmän kuin mahtuisikaan. Siltikään ei saa mitään tulemaan ulos, vaan kaikki ajatukset ovat solmussa päässä. Aiheuttaen hämmennystä ja negatiivisia tuntemuksia. Olen nauttinut enemmän kevään tulosta, käynyt imemässä ulkona aurinkoenergiaa aina kun on ollut mahdollisuus.

Olen hyvässä vauhdissa kuntoilussa. Huomaan olevani poikkeuksellisen motivoitunut (vihdoinkin) voittamaan ikuisen vastukseni, pömppömahan. Salaattia on syöty urakalla ja liikuttu enemmän kuin pitkään aikaan. Joitain tuloksia on tullutkin, huomaa kunnon kohonneen ja jossain päin kroppaa lähes päivittäin huomaa pienen tykytksen tapaisen vähemmälle käytölle jääneissä lihaksissa. Kroppa kiinteytyy, vaikka toivottua painonlaskua ei vielä ole kovasti tapahtunutkaan. Olo on energinen ja jos on päivänkin jouten, jostain mielestä iskee morkkis, joka pakottaa vääntämään ja laittamaan kropan koetukselle.

Itsetunto on yksi asia, joka kasvaa kun liikkuu ja saa tuloksia. Pystyy luottamaan itseensä ja tuntee olevansa hyvännäköinen, vaikka pientä turhaa pönkärettä tuppaa olemaan vähän siellä jos täälläkin. Ja kun tuntee olevansa hyvännäköinen, se näkyy ulos ja tekee naisesta vielä kauniimman.

Ikävä kyllä se tuo mukanaan muita ongelmia. Lihallistamisen/esineellistämisen. Kun viettää aikaa hieman hurtimmassa seurassa, missä on hulvatonta menoa, huomaa olevansa miehen silmissä melkolailla samanoloinen kuin leijona aitaukseen heitetty lihaköntti ruoka-aikaan. Niin mukavista tyypeistä, kun kyse onkin. Niin ei siinä kyllä naisena paljon arvostusta saa, kun testosteroni hyrrää ja aivot alkavat toimittaa virkaansa jalkojen välistä. Etenkin kun bileiden kahdesta naisesta olet ainoa sinkku. Toinen oli juhlakalun vaimoke ja siksi tietyllä tavalla jalustalla, "talon kuningatar", jonka sana oli laki ja jonka vartalo oli vain katseiden alla, ei kosketusten. Mutta sinkkuna, ilta oli kutakuinkin sellainen, että olit missä tahansa paikassa asuntoa, joku villipeto iski kiinni kuin sika limppuun. Ei sinänsä ahdistavasti tai välttämättä edes fyysisesti (ainakaan heti), mutta aina jostain. Käsi ympärillä, käsi reidellä, halailua, persaukselle läpsyttelyä, jopa jossain humalan kourissa melko härskiä kourimista. Osaan ottaa sen huumorilla, mutta on hieman masentavaa todeta, ettei voi olla miehelle tavoittelemisen arvoinen muun kuin seksin suhteen. Ja mikä ihme siinä on kun hyvät tyypin muuttuvat jossain humalan vaiheessa limaisiksi kuin myrkkysammakko kutuaikaan ja toiset osaavat silloinkin olla vain hieman hassusti höpsöjä?

Pidän itsestäni. En liikaa, parannettavaa on aina. Mutta sen verran etten kadehdi muita enää. Voin reilusti olla se joka olen, vaikka naisellisesti vartalostani usein kriiseilenkin. Osaan käyttäytyä kuin nainen, mutta en kuitenkaan hätkähdä juuri mistään miesten huomiosta. Välillä kohtaamiset mies kunnan kanssa ovat erittäin mielenkiintoisia. Eivät välttämättä mitenkään imartelevia, mutta aina yhtä yllättäviä ja hulvattomia :D Miehistä oppii, joka päivä jotain uutta!