Seikkaileva ja häpeävä selviytyjä

Olet tärkeä! Ja olet ihmisenä monella tapaa kaunis. Nyt kuitenkin olen surullinen vuoksesi koska maailma on tehnyt sinusta brutaalin ja julman. Et ole muitten yläpuolella ja vaikka epäiletkin omaa viehättävyyttäsi, et myöskään ole muiden alapuolella.

Hyvä tulee hyvän luokse, joten muista olla ihmisille hyvä. Muista kohdella ihmisiä hyvin. Älä kuvittele olevasi ikinä niin kaunis ja ihana, etteikö joku saisi sinua tuntemaan itseäsi rumaksi ja arvottomaksi. Ole nöyrä. Ole kohtelias. Ole kiltti, vaikka minä en aina sitä osaa. 

Olen hieman pettynyt sinuun. Sinä, jolle on tapahtunut niin paljon kaikkea pahaa, oletkin yhtäkkiä se, joka yrittää saada ihmiset tuntemaan itsensä huonoiksi? Olen järkyttynyt. Huomasitko edes? Huomasitko kuinka terävinä iskuina sanat tulivat ulos suustasi? Ihmiselle, joka ei tehnyt mitään pahaa, tunsi vain jotain. Olit kuin minä ja hävetessäni sinua, häpesin kahta kauheammin itseäni. 

Tekeekö maailma meistä hirviöitä? Siksikö minäkin olen yksin? Koska totuttuani kaikkeen pahaan, minusta tuli paha?

En halua sitä. 

Tänään nautin ajasta itsekseni. Petyttyäni jälleen kerran miehiin ja heidän tyhjiin sanoihinsa, mietittyäni mitä minussa oikeastaan nähdään ja viettäessäni aikaa kaupungissa seikkailen ensimmäistä kertaa aivan yksin. 

Kävin elokuvissa ensikertaa yksin, se oli oikeastaan ihan yhtä nautittavaa kuin jonkun kanssakin. Ennen elokuvaa kävelin kaupungin kaduilla ja eksyin kuin toiseen maahan pienten festareitten keskelle. Sää oli loistava, aurinko paistoi, olin melkein kesävaatteissa ja tunsin itseni jollain tapaa käsittämättömän onnelliseksi siellä tuoksujen keskellä. Kuin olisi matkustellut. Ja sitten vielä elokuva, joka puhdisti kyynelkanavia naurun ja itkun merkeissä. 

Kotiin tullessa oloni ei ollut huono. Päinvastoin. Kotiin tulo oli ensikertaa helppoa ja tuntui hyvältä. Lähdin vielä lenkillekin kaikessa innossani. Olen hämmästynyt miten hauskaa pidin, itseni seurassa. Se taisi olla jotain mikä tarvitsi tehdä. Eli toisaalta onni, että miehet ovat perseestä. Sitä oppii arvostamaan itseään enemmän ja jättämään sellaiset huonotapaiset loukkaavat otukset omaan arvoonsa. Koska tiedän, että olen enemmän arvoinen. En ansaitse huonoa kohtelua. 

Olen vihkiytynyt seikkailujen maailmaan. Olen täynnä intoa siitä. Tunnen jotain itsessäni jälleen paremmin. Ja vaikka sisäinen romantikkoni kaipaa ihastumista ja toisen välittämistä, pärjään näin ja pystyn olemaan onnellinen näinkin. Nyt vain täytyy löytää kauneus sisältäni ja olla kaunis muille. 

Minä selviän. Aina. 

Kipu minussa.

Oletko kuullut siitä kivusta? Ei rakkauden päättymisestä johtuvasta repivästä ja tappavasta kivusta, ei läheisen kuolemasta johtuvasta tukahduttavasta ja pään sekoittavasta kivusta. Siitä kivusta mikä kasvaa rintakehään yksinäisyyden jälkeen?

Siitä kivusta, jonka huomaa vasta kun se on istuttanut itsensä sieluusi, repinyt sen kasvaessaan auki ja verille. Siitä kivusta, jonka irroittamiseen vaaditaan sellaisia äärimmäisiä voimia, joita et pysty yksin antamaan. Vaan se vaatii taikaa nimeltä rakkaus. Sitä mystistä vetovoimaa ja tunnesidettä. Vain sen avulla kipu irtoaa ja kuolee. Pieni ihastuminen ei riitä, se kipu on niin syvällä sisimmässä ettei se irtoa. Mutta siihen tottuu.

Siihen tottuu, että aina kun oppii taas hymyilemään, kaikki hajoaa ja kipu alkaa kasvaa raunioilla. Kipu on kasvanut minuun kiinni niin, että luulen sen välillä olevan osa minua. Mutta se ei ole. Se on tunkeilija, jonka olemassa ololle en pysty tekemään mitään. Ja aina kun joku pääsee tarpeeksi lähelle minua repiäkseen kivun irti, kipu viiltää pelastajaa piikeillään ja saa minut ajamaan ihmiset pois.

Olen niin tottunut kantamaan yksinäisyyteni, etten pysty, enkä taida enää edes osata päästää sitä lähtemään. Se on kaikki mitä minulla on ollut viime aikoina.... Mitä minun kuuluisi sitten tehdä jos se lähtisi? Rakastua? Antaa itsestäni jotain toiselle ihmiselle? Miksi? Jotta kipu taas loppujen lopuksi palaisi vielä pahempien kipujen jälkeen sitomaan minut itseeni ja hiljalleen tukehduttamaan minut?

En tiedä pystynkö siihen.. On niin paljon helpompaa tässä tunteettomassa ja turrassa olotilassa antaa kivun tukahduttaa minut. Antaa sen hoitaa tukehduttava työnsä, nyt kun tuska on jo hävinnyt ja tunteeni ovat turrat. Miksi repiä kaikki auki uudestaan ja pahemmin, koska on niin itsestään selvää ettei kukaan juurineen kipua minusta enää irti saa.

Miksi ei vain tyytyisi tähän ja välttelisi tuskan paluuta? Kun sen on jo niin monesti nähnyt?