Oletko kuullut siitä kivusta? Ei rakkauden päättymisestä johtuvasta repivästä ja tappavasta kivusta, ei läheisen kuolemasta johtuvasta tukahduttavasta ja pään sekoittavasta kivusta. Siitä kivusta mikä kasvaa rintakehään yksinäisyyden jälkeen?
Siitä kivusta, jonka huomaa vasta kun se on istuttanut itsensä sieluusi, repinyt sen kasvaessaan auki ja verille. Siitä kivusta, jonka irroittamiseen vaaditaan sellaisia äärimmäisiä voimia, joita et pysty yksin antamaan. Vaan se vaatii taikaa nimeltä rakkaus. Sitä mystistä vetovoimaa ja tunnesidettä. Vain sen avulla kipu irtoaa ja kuolee. Pieni ihastuminen ei riitä, se kipu on niin syvällä sisimmässä ettei se irtoa. Mutta siihen tottuu.
Siihen tottuu, että aina kun oppii taas hymyilemään, kaikki hajoaa ja kipu alkaa kasvaa raunioilla. Kipu on kasvanut minuun kiinni niin, että luulen sen välillä olevan osa minua. Mutta se ei ole. Se on tunkeilija, jonka olemassa ololle en pysty tekemään mitään. Ja aina kun joku pääsee tarpeeksi lähelle minua repiäkseen kivun irti, kipu viiltää pelastajaa piikeillään ja saa minut ajamaan ihmiset pois.
Olen niin tottunut kantamaan yksinäisyyteni, etten pysty, enkä taida enää edes osata päästää sitä lähtemään. Se on kaikki mitä minulla on ollut viime aikoina.... Mitä minun kuuluisi sitten tehdä jos se lähtisi? Rakastua? Antaa itsestäni jotain toiselle ihmiselle? Miksi? Jotta kipu taas loppujen lopuksi palaisi vielä pahempien kipujen jälkeen sitomaan minut itseeni ja hiljalleen tukehduttamaan minut?
En tiedä pystynkö siihen.. On niin paljon helpompaa tässä tunteettomassa ja turrassa olotilassa antaa kivun tukahduttaa minut. Antaa sen hoitaa tukehduttava työnsä, nyt kun tuska on jo hävinnyt ja tunteeni ovat turrat. Miksi repiä kaikki auki uudestaan ja pahemmin, koska on niin itsestään selvää ettei kukaan juurineen kipua minusta enää irti saa.
Miksi ei vain tyytyisi tähän ja välttelisi tuskan paluuta? Kun sen on jo niin monesti nähnyt?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.