Onnen hippusia

Aamulla pakkanen kipristi nenää, talvi tekee tuloaan pikkuhiljaa. Tänään sai pitää jo tumppuja ja villasukkia <3

Muutin ihmisen negatiivinen asenteen minusta olemalla vain minä. Sain anteeksipyynnön tylystä käytöksestä ja kehut persoonastani.

Olen mahdollisesti saamassa uelmieni kodin vuokralle. Rivitalosta, tarpeeksi tilaa tehdä koti, takka jossa grillata vaahtokarkkeja, sauna kylmien talvi-iltojen iloksi. Ja viel uusi, ilman vanhojen aikojen suurta surua. Puhdas pöytä miltä ponnistaa kiinni elämäänsä. 

Pelkäsin joutuvani kitumaan rahaongelmien kanssa jälleen kerran, mutta tällä kertaa töitä tuntuu riittävän. Ehkä tämäkin kertoo kaiken tapahtuneen syystä. Täällä minua tarvitaan, tänne minä kuulun. Sydämestäni ja mielestäni. 

Tänään katseltiin äidin kanssa netin ihmeellisestä maailmasta hauskan sinistä menopeliä. Se oli ihastuttava kiituri, joka kutsuu minua pian tapaamiseen. Josko jatkaisimme matkaa yhdessä :)

Varovasti tutustumaan, kenties tottumaan ja oppimaan sen luonne. Kuka sinä olet suloinen sämpyläinen? Tehdäänkö mukavia retkiä yhdessä?

Töitten loputtua se alkoi. Lumisade. Niin kaunis, herkkä ja hajoava, kuin joka vuosi. Se toi mukanaan hirveän hingun tehdä lumienkeli. Ehkä toteutan sen huomenna. Lupaan sen itselleni, että teen niin. Lumi, joka vie pimeyden ahdistavuuden pois ja tekee siitä kaunista. Kiitos, että tulit jälleen kerraan. <3

Minulla on ystäviä. Maailman muokkaamia, omanlaisiaan ja sellaisinaan käsittämättömän rakkaita. Toivon heistä jokaiselle paljon hyvää. Moni asia on muuttunut elämässä ja tehnyt meistä omanlaisiamme. Pidän meistä juuri tälläisinä. Kiitos, että olette elämässäni. <3

Olen tutustunut ihmiseen. Ihmiseen, joka herättää uteliaisuuteni, tuo jännitystä elämääni ja tuntuu loistavalta tyypiltä. En tiedä mihin tutustuminen johtaa, mutta tuntuu että uskallan antaa sille vapaat kädet. Antaa mahdollisuuden mihin vaan. Ei pelota. Tuntuu mukavalta. Ihmeen aidolta. Ehkä ainakin yksi hyvä ystävä lisää? Tai ehkä jotain syvempää. Avaamattomia ovia, rohkeus avata ne ja hyvänolon tunne tästä kaikesta. 

Hetki hetkeltä myös elämäntapa remonttini tuottaa tulosta. Olen tyytyväinen siihen mitä olen saanut aikaan ja siihen että jaksan jatkaa edelleen. Voin paljon paremmin nyt. Ja pidän itsestäni aidosti. <3

Elämässäni on tasapaino. Perhe, joka välittää, on onni. Elämä on arpa, sillä voi voittaa tai hävitä, mutta ei saa pelätä liikaa pelatakseen. Koska jos ei pelaa vaan pelkää, voi jäädä suurimmat aarteet elämästä saamatta.

Haaveita ja unelmia, usko niiden mahdollistumiseen. Jännitys ja odotus tulevan tapaamiseen. Uskallus ottaa itseään niskasta kiinni ja tehdä itsensä onnelliseksi. Pikku hiljaa, päivä kerrallaan. Kurkkia tulevaa, tehdä siitä omansa, nauttia elämästä ja sen pienistä hymyhetkistä. Tehdä hyvää ja olla hyvä ihmisille. 

Olla ylpeästi minä. Ja sellaisenaan onnellinen <3

Vapaus vai vankila?

Istuin miettimään elämääni viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Kuinka paljon asioita siihen aikaan on mahtunut. Kuinka erilaisiin tilanteisiin elämä on minua heitellyt. Kymmenessä vuodessa olen käynyt läpi niin paljon asioita, etten enää ole millään tapaa sama ihminen kuin ennen. Niin paljon pahaa ja myös hyvää on mahtunut noihin aikuistumisen kriittisiin vuosiin. Ja nyt huomaan tietäväni suurimmaksi osaksi mitä elämältäni haluan, mutta sen takia taidan olla juuri nyt niin käsittämättömän yksin elämässäni. En tyydy vähään ja olen vaikea pitää tyytyväisenä, koska pelkään usein pahinta ja oletan kaiken pahan palaavan elämääni. Ikävöin paljon asioita, mutta olen niin paljon onnellisempi ilman niitä. Kuitenkin kaiken varjopuolena on se, että olen elämässäni yksinäisempi kuin vuosiin.

Olen kaukana elämäntilanteeni vuoksi kaikista. Kaipaan elämääni herättelyä, ihmissuhteita, säpinää ja elämisen tunnetta. Kuitenkin olen vaikeasti lähestyttävä ja epävarma luomaan ihmissuhteita. Kaipaan jo omaa kotia, perhettä ja rauhaa, mutta en ole sitä saanut. En pysty elämään villiä sinkkuutta, kun sydämeni kaipaa vain pysyvää sitoutumista. En ole samalla tasolla kuin perheelliset tuttuni, koska minä en perhettä ole saanut. Olen kaukana kaikista ja siellä kaukaisuudessa huomaan huutavani ihmisten pariin, kenenkään kuulematta.

Olen pahoillani, että elämäni teki minusta tälläisen. Ja olen surullinen, koska tiedän että yksin oleminen voi jatkua pitkäänkin. Olen kuitenkin ehjä. Edes jollain tapaa. Olisi aika opetella elämään yksin, olemaan minä ja kiinnittyä elämäänsä nyt. Aika oppia olemaan onnellinen.

Anna mä nyt kerrankin selitän

Joka ei ole vielä minä

sen on mahdotonta olla me.

Se ei voi kiintyä toiseen

kun se ei ole kiintynyt itseensä.

Se ei voi käsittää suuria ympyröitä,

kun se sekoaa pienissäkin.

Sitä pitää lähestyä sen omilla ehdoilla.

Kaikki muu pelästyttää ja suistaa sen raiteiltaan

Kun se vihdoin sanoo nimensä ja minä

se on saavutus ja semmoisenaan vaikea läksy.

Se toistelee nimeään ja innostuu siitä

sen pitää saada tottua olemaan joku.

Ei se muuten opi näkemään joitakin ja muita.

On aika kiintyä itseensä ja kyetä olemaan onnellinen siinä elämässä, minkä itselleen on rakentanut. Mutta mikä on sen hinta ja kuinka vaikeaa siitä tulee? En tiedä, mutta onko minulla muita mahdollisuuksia.

Hei sinä, joka pystyt tekemään minut lopuksi elämääni onnelliseksi, olemaan luonani ja rakastamaan minua vioistani huolimatta, olen täällä. Olen yksin ja haluaisin tavata sinut pian. Tule ja vie minut mukanasi maailman ääriin, kunhan teet minusta onnellisen. Olen kyllästynyt olemaan surullinen ja onneton elämässäni.