Juuri kun...

Juuri kun tuntui, että alan taas oppimaan miten tätä elämää eletään, elämä muuttui. Alan olla niin kovin väsynyt tähän toistuvaan, vaikkakin ohimenevään, hukassa olemisen tunteeseen. Aina en ota selkoa ajatuksistani, en tiedä tunteistani ja tuntuu että päivästä toiseen kuljen jonkinlaisena haamuna täällä.

Elämä muuttuu. Se muuttuu jatkuvasti tekojemme seurauksena ja meidän on kannettava vastuu siitä. Vaikka usein liian nopeasti tehtyjä päätöksiä alkaa ajatella jälkikäteen ja toivoisi tehneensä toisin. 

Tein itse juuri sellaisen päätöksen. Se tuntui reilulta kaikkia kohtaan, se tuntui oikealta ja ajankohtaiselta. Nyt jälkikäteen huomaan, että kaipaan. Olen surullinen ja ikävöin. Jopa sydän on herännyt tuntemaan kipua. Jälleen kipua. En olekaan enää varma mistään. Elämä muuttui ja äkkinäiset muutokset eivät enää tunnukaan hyvältä ja en tiedä olenko niiden kanssa ajan tasalla. Luulin tehneeni oikein ja varmaankin teinkin toiselle osapuolelle. Oliko se siksi oikea ratkaisu?

Voikohan ihminen murtumishetkien jälkeen jäädä rikkinäiseksi? Kun on tarpeeksi kovin satutettu ja murrettu, niin voiko ihminen jäädä parantumattomasti rikki? Vialliseksi? Ehkä en osaakaan enää olla ja toimia oikein tässä maailmassa, kun minut on niin usein jo poljettu maahan... Aika näyttänee sen. Että löytyykö ihmistä, joka saa minut uskomaan, etten ole rikki ja viallinen. Joka saa vajavaisen sieluni tuntumaan pitkästä aikaa kokonaiselta. Tiedän ettei voi olla me, jos ei osaa edes olla minä. Mutta voiko meinä olemisen unohtaa, jos on liian tottunut olemaan minä? 

Olen pahoillani. Pahoillani etten tiedä aina mikä olisi parasta muille. Pahoillani, etten myöskään tiedä mikä olisi itselleni paras ratkaisu. Ja ennen kaikkea pahoillani, etten ikinä tule kykenemään muuttamaan asioita joita olen sanonut ja tehnyt. 

Pieniä paloja keräämässä..

Minua repii ja raastaa olla minä. 

Vihaan itseäni yhtä paljon kuin rakastan tämän vaikean ja vittumaisen luonteeni vuoksi.

Pelkään, että se jättää minut yksin kulkemaan. 

Toisaalta tuntuu, että yksin saattaa olla helpoin tapa olla.

Pelkään yksinäisyyttä. 

Se on jääräpäinen ja vaativa pelko,
joka herättelee minua säännöllisesti olemassa olollaan.

Se repii rikki ihmistä, vaikka ihminen olisi vahva.

Se saa pelkäämään suoraan puhumista, vaikka usein se on ainoa oikea tapa toimia.

Pelkään satuttavani minulle tärkeitä ihmisiä. 

Tiedän niin käyvän, mutta pelkään että joskus tulee kerta,
kun minulle ei voida antaa anteeksi.

On loppujen lopuksi helppo olla suora. 

Sanoa asiat niinkuin ne ovat ja tarkoittaa sanojaan.

Kunnes puheisiin tulevat tunteet.

Nuo repivät ja vaikean pirulliset pikku paskiaiset, jotka sekoittavat pakan aina.

Ne saavat kivun tuntumaan syvemmällä ja suurempana. 

Ne tuntuvat toimivan aivan hallitsemattomasti. 

Ja aina väärään aikaan. 

Ne tuovat peruuttamattomia muutoksia elämään,
silloinkin kun haluaisi asioiden pysyvän aloillaan.

Joskus sitä kuitenkin huomaa, että vaikein tapa saattaa olla
myös se ainoa oikea tapa toimia. 

Vaikka se rikkoisi mennessään ja hajottaisi ympäriltä kaiken
mitä siihen on rakennettu. 

Vaikka se saisi sinulle tärkeän ihmisen vihaamaan sinua. 

Vaikka se saisi sinut menettämään jonkun.

Tunteita ei voi pakottaa.

Niitä on vaikea muuttaa.

Niitä ei voi nopeuttaa tai hidastaa.

Ne tulevat ja tekevät taikansa.

Ja sitä jää moni pieni ihminen keräilemään sirpaleita niiden jälkeen.

Tunteet. 

Nuo paskiaiset. 

Joskus niitä on vedettävä vain turpaan ja jatkettava matkaa.

Kokonainen nainen

Lujan lempeä, varman hempeä,

Sydän täynnä järkeä

Avoin, salaperäinen

on kokonainen nainen.

Sovelias ja siveetön

hallitusti hillitön

tunnollinen, kevytmielinen

on kokonainen nainen

Huolta vailla vastuunsa kantaa

itsetunnosta muille myös antaa

miehen käsivarsiin todella luottaa, jos mies sen on arvoinen

Ja hän todella sen tietää.

En tiedä mistä näitä puuskia tulee. Tuli pakottava tarve vaihtaa järjestystä olohuoneessa, kevät auringon valossa, asunto ei enää tuntunutkaan tasapainoiselta. Nyt se on järjestetty uudelleen, kuten olen järjestänyt itseänikin jo hyvän tovin. 

Huomaan päivä toisensa jälkeen olevani järjettömän kiitollinen itselleni, että olen uskaltanut vetää itseltäni pohjan toisensa jälkeen alta pois. Olen uskaltanut pudota tilaan, josta heikoimmat eivät enää nouse. Olen pudottautunut niin pohjaan itseeni, että sinne voisi eksyä. Ja rakentanut kerta toisensa jälkeen portaat takaisin pinnalle. Tutkien itseäni ja löytäen itsestäni uudestaan ja uudestaan aivan käsittämättömiä voimavaroja. 

Olen rakentanut itsestäni sellaisen kuin haluan olla. Ja huomannut, että itsensä tunteminen on hyvä asia. Se tekee minusta itsevarman, voimakkaan ja käsittämättömän seksikkään. Juuri sen verran vaikea ja vittumainen, että olen haaste. Mutta kuitenkin niin herkkä ja haavoittuvainen, että minua voi suojella. Minusta on kasvanut nainen. Nainen, jollainen en olisi 10 vuotta sitten uskonut olevani. 

Ammattitaitoinen hoitaja, joka luottaa taitoihinsa työssään ja rakastaa työtään.

Luotettava ja rakastava ystävä, joka ei anna ystäviensä kadota. 

Ihastuttava ja haluttava nainen, joka hämmentää miehiä suoruudellaan ja naisellisella charmillaan. 

Itsenäinen ja itsestään huolta pitävä yksin asuja, joka ei vain uneksi vaan myös tekee kaikkensa toteuttaakseen unelmiaan.

Nainen, joka on valmis moneen, jos minua varten on valmis. 

Ei helppo, ei missään tapauksessa. Liian arvokas siihen. 

Käyttöesine? Ehdottomasti ei. Kokeile käyttää minua ja huomaat tulleesi käytetyksi. 

Älä kuseta kusettajaa, voit huomata pelin kääntyneen. 

Pelkäätkö selkärankaa? 

Etsitkö nukkea? 

Jatka matkaa. Minusta ei saa koristetta tekemälläkään. 

Etsitkö ikuisuutta? 

Elätkö unelmaasi? 

Voin liittyä matkaseuraksi. 

Niin moneksi taipuva, mutta silti niin suora ja järkkymätön. Sydämeltään arpeutunut, mutta siksi juuri niin vahva. Kantanut taakkaansa raskaimmillaankin väsymättömästi eteenpäin. Ja kun vastapari tulee vastaan... Valmis rakkautensa vuoksi menemään maailman ääriin. Vain jos tietää että toinenkin on. Etsittävissä, löydettävissä, otettavissa. mutta ei hukassa, eksyksissä tai käytettävissä. 

Nainen. Ylpeä itsestään. Onnellinen itsenään. Onnellinen elämässään. <3 

Kipu, jota ei voi parantaa.

Se sattuu. 

Huomata miten paljon menetettyään on tyytynyt siihen. 

Oppinut päästämään ihmiset pois elämästä.

Uskomaan siihen ettei asioita ole tarkoitettu menemään kuten haluaisi.
Olen tyytyväinen elämääni.
Elän sitä itselleni.
Ehkä jopa itsekkäästi.

Mutta,
Olen vaurioitunut.

Pelokas ja suojamuurin takana hyvin herkkä. 

Vihainen ja katkeroitunut
Tottunut pettymään.

Yksin syystä.

Kaksin halusta.

Kuitenkin tietäen että paluu pahaan tulee aina.

Sekaisin sadusta johon ei usko. 

Tietoinen pelosta, joka ei katoa.

Vammautunut tavalla jonka pelkää jättävän vielä onnettomaksi. 

Niin vaikea selittää mitä päässään tuntee, kun ei aina itsekään ymmärrä.
Kulkemassa paikassa, johon ei ole karttaa.

Siellä käyneet, eivät ikinä ole välittäneet tarpeeksi. 

Tehdäkseen kartan.

Käydäkseen siellä uudestaan. 

Ehkä se on jotain niin rumaa katsoa, ettei sinne enää halua toistamiseen.
Sydämeni.

Voiko tälläiselle todistaa, ettei ole syytä pelkoon.

Voiko tälläisen saada vielä tuntemaan.

Voiko tälläinen vielä tehdä jonkun onnelliseksi tavalla, joka pysyy?

Haluanko edes todisteita, kun pelko on niin syvällä.
Suostunko vielä tuntemaan, kun tuntematta on niin paljon helpompi olla.
Suostunko tekemään niin paljon toisen eteen, että toinen olisi onnellinen.
Ilman että jälleen kerran kadotan itseni jollain tapaa?

Koska rakkaudesta tuli ohimenevä vaihe?

Istun sohvalla ja katselen asuntoa ympärilläni. Se on karuhkolla tyylillä sisustettu tai ehkä ennemminkin jätetty sisustamatta. Miehen koti. Moni asia olisi toisin kun nainenkin asuisi täällä. Mutta niinhän se aina on. Mies ja nainen täydentävät toisiaan, siinä missä mies keskittyy suurempiin kokonaisuuksiin, nainen tekee kodista kodin huomioimalla ne pienet kodikkuuteen vaikuttavat tekijät. Yhdessä kaiken kuuluisi olla hyvin. Mutta niin kovin harvoin niin on.

Avioerot, avoerot ja parisuhteen päätökset ovat arkipäivää. Sitä tehdään nykyään koko ajan. Vaihdetaan sitä rakasta kuin tumppua tai päätetään suhde milloin minkäkin vähäpätöisen syyn takia. Sitä tulee mietittyä, näin kahdesti avoeron läpi käyneenä, että koska sitten oikeasti on hyvä syy erota? Koska on oikeasti aika myöntää, ettei suhde voi tehdä sinua onnelliseksi, vaan siitä on lähdettävä. Ja koska se on vain "vähän vaikeampi vaihe" elämässä? Olenko minä eronnut oikeista syistä? Vai lähtenyt ja luovuttanut liian aikaisin? Koska on aika ajatella vain itseään ja tehdä itsensä onnelliseksi? Kuinka kauan on oikein yrittää vääntää suhteesta toimivaa ja pysyvää?

Koska aikakausi teki suhde-elämästä tälläisen pelin? Ollako vai eikö olla? Koska ihmiset lakkasivat yrittämästä tehdä edes asioille jotain, koska avioerosta tuli "normijuttu"? Sitä tehdään jatkuvasti, miksei mekin... En voi ymmärtää. Jos on menty niin pitkälle, että muutetaan yhteen niin eikö sen kuuluisi tarkoittaa, että toisen kanssa haluaa olla pysyvästi. Ja jos näin on, niin eikö silloin kuuluisi tehdä kaikkensa saadakseen sen säilymään? Olet vihainen hänelle? No korjaa luusi ja painu toiseen huoneeseen rauhoittumaan. Selvittäkää asiat. Puhukaa, kunnes vihaatte puhumista ja jatkakaa suutelemalla kunnes ette tunne huulianne. Jos rakastatte, niin näyttäkää se. Ei vain kauniin sanoin ja sanakiertein, vaan teoin ja pienin huomionosoituksin. Muistakaa hänen lempivärinsä, kuunnelkaa oikeasti kun hän kertoo ystävistään, jakakaa elämänne toisillenne niin että voitte oikeasti sanoa tuntevanne toisenne. Halutkaa toisianne niin kipeästi, että ette voi luopua toisistanne. Olkaa ystäviä, olkaa rakastavaisia ja ennen kaikkea olkaa taistelijoita. Älkää ryhtykö mihinkään, ennenkuin olette varmoja, että haluatte antaa sille kaikkenne. Vasta sitten sanokaa ääneen olevanne te.

Itse elän etsikko kautta. Katselen pieniä asioita ja mietin sopimistani niihin. Nautin jokaisesta tapaamisestamme, jona nauran ainakin kerran. Nautin öistä vieressäsi, koska nukut tavalla josta pidän, kiinni pitäen. Et päästä irti ennen kuin olen nukahtanut ja öisinkin saatan herätä, kun tulet ihooni kiinni lämmittäen minua ihollasi yhtä paljon kuin sisältänikin. Sinä välität. Ja silloin minäkään en voi olla välittämättä. En kuitenkaan sano vielä tahdon. En vielä myönny olemaan täysin me. Koska haluan olla varmempi itsestäni ja varmempi sinusta. En tyytyä ihastukseen, joka menee ohi ja rikkoo tällöin kaiken hauraan ja kauniin ympäriltään. En halua hajota, enkä hajottaa. Haluan rakentaa niin, että elämä myös kestää. Eikä jälleen sirpaloidu katkerasti ja repivästi. Olet sisältäsi niin kaunis ja herkkä, ja minä niin rikkonainen ja maailman tuhrima. Pelkään suuresti, etten pysty tekemään sinua onnelliseksi ja olemaan itse onnellinen samalla. Siksi tarvitsen aikani. Voidakseni uskoa, ettei kaikki kaunis jälleen katoa.

Elämä on jättänyt jälkensä. Se on kuitenkin myös kaikessa katkerassa kauneudessaan opettanut jotain. Se jatkuu. Se jatkuu yksin, kaksin ja kolmin. Se jatkuu juuri niinkuin me sen rakennamme. Minulta se vaati aikansa, mutta nyt olen minä. En mikään helppo nakki, mutta en ehkä vielä aivan mahdotonkaan. Hallita minua ei voi, mutta kanssani pystyy kulkemaan. Se on sinusta kiinni kuinka pitkän matkan seurassani kuljet. Oveni ovat auki molempiin suuntiin. On sinusta kiinni kuinka lujasti olet valmis taistelemaan.