Pieniä paloja keräämässä..

Minua repii ja raastaa olla minä. 

Vihaan itseäni yhtä paljon kuin rakastan tämän vaikean ja vittumaisen luonteeni vuoksi.

Pelkään, että se jättää minut yksin kulkemaan. 

Toisaalta tuntuu, että yksin saattaa olla helpoin tapa olla.

Pelkään yksinäisyyttä. 

Se on jääräpäinen ja vaativa pelko,
joka herättelee minua säännöllisesti olemassa olollaan.

Se repii rikki ihmistä, vaikka ihminen olisi vahva.

Se saa pelkäämään suoraan puhumista, vaikka usein se on ainoa oikea tapa toimia.

Pelkään satuttavani minulle tärkeitä ihmisiä. 

Tiedän niin käyvän, mutta pelkään että joskus tulee kerta,
kun minulle ei voida antaa anteeksi.

On loppujen lopuksi helppo olla suora. 

Sanoa asiat niinkuin ne ovat ja tarkoittaa sanojaan.

Kunnes puheisiin tulevat tunteet.

Nuo repivät ja vaikean pirulliset pikku paskiaiset, jotka sekoittavat pakan aina.

Ne saavat kivun tuntumaan syvemmällä ja suurempana. 

Ne tuntuvat toimivan aivan hallitsemattomasti. 

Ja aina väärään aikaan. 

Ne tuovat peruuttamattomia muutoksia elämään,
silloinkin kun haluaisi asioiden pysyvän aloillaan.

Joskus sitä kuitenkin huomaa, että vaikein tapa saattaa olla
myös se ainoa oikea tapa toimia. 

Vaikka se rikkoisi mennessään ja hajottaisi ympäriltä kaiken
mitä siihen on rakennettu. 

Vaikka se saisi sinulle tärkeän ihmisen vihaamaan sinua. 

Vaikka se saisi sinut menettämään jonkun.

Tunteita ei voi pakottaa.

Niitä on vaikea muuttaa.

Niitä ei voi nopeuttaa tai hidastaa.

Ne tulevat ja tekevät taikansa.

Ja sitä jää moni pieni ihminen keräilemään sirpaleita niiden jälkeen.

Tunteet. 

Nuo paskiaiset. 

Joskus niitä on vedettävä vain turpaan ja jatkettava matkaa.