Juuri kun...

Juuri kun tuntui, että alan taas oppimaan miten tätä elämää eletään, elämä muuttui. Alan olla niin kovin väsynyt tähän toistuvaan, vaikkakin ohimenevään, hukassa olemisen tunteeseen. Aina en ota selkoa ajatuksistani, en tiedä tunteistani ja tuntuu että päivästä toiseen kuljen jonkinlaisena haamuna täällä.

Elämä muuttuu. Se muuttuu jatkuvasti tekojemme seurauksena ja meidän on kannettava vastuu siitä. Vaikka usein liian nopeasti tehtyjä päätöksiä alkaa ajatella jälkikäteen ja toivoisi tehneensä toisin. 

Tein itse juuri sellaisen päätöksen. Se tuntui reilulta kaikkia kohtaan, se tuntui oikealta ja ajankohtaiselta. Nyt jälkikäteen huomaan, että kaipaan. Olen surullinen ja ikävöin. Jopa sydän on herännyt tuntemaan kipua. Jälleen kipua. En olekaan enää varma mistään. Elämä muuttui ja äkkinäiset muutokset eivät enää tunnukaan hyvältä ja en tiedä olenko niiden kanssa ajan tasalla. Luulin tehneeni oikein ja varmaankin teinkin toiselle osapuolelle. Oliko se siksi oikea ratkaisu?

Voikohan ihminen murtumishetkien jälkeen jäädä rikkinäiseksi? Kun on tarpeeksi kovin satutettu ja murrettu, niin voiko ihminen jäädä parantumattomasti rikki? Vialliseksi? Ehkä en osaakaan enää olla ja toimia oikein tässä maailmassa, kun minut on niin usein jo poljettu maahan... Aika näyttänee sen. Että löytyykö ihmistä, joka saa minut uskomaan, etten ole rikki ja viallinen. Joka saa vajavaisen sieluni tuntumaan pitkästä aikaa kokonaiselta. Tiedän ettei voi olla me, jos ei osaa edes olla minä. Mutta voiko meinä olemisen unohtaa, jos on liian tottunut olemaan minä? 

Olen pahoillani. Pahoillani etten tiedä aina mikä olisi parasta muille. Pahoillani, etten myöskään tiedä mikä olisi itselleni paras ratkaisu. Ja ennen kaikkea pahoillani, etten ikinä tule kykenemään muuttamaan asioita joita olen sanonut ja tehnyt.