On tuntunut siltä että jo jonkin aikaa olen kasannut harteilleni painolastia asioista. Stressi puree kantapäähän aina kun meinaa hymyillä ja on tuntunut että voimat imetään pikku hiljaa pois minusta. Joka aamu on ollut edellistään vaikeampi nousta. Noin pari viikkoa sitten homma kuitenkin levisi käsiin kun lähdin jo töistä ambulanssilla. Stressi olikin pahempaa kun luultiin ja selvittelyiden jälkeen on todettu että vaikka olen näin nuori ja työni on "helppoa kuin heinänteko", olen kuitenkin onnistunut stressaamaan itseni pahasti työuupumuksen kouriin.
On pysäyttävää todeta kropan olevan niin pahan henkisen rasituksen alla että se alkaa yksinkertaisesti hajota fyysisesti. Lähes päivittäin sattuu johonkin tai olen kipeä tai muuta. Ja en ole päässyt edes kolmeakymmentä täyttämään. En edes uskonut jokin aika sitten että näin nuori voi olla työuupunut.... Nyt uskon...
Mutta olen myös huomannut, että vaikka olen säikähtänyt lähes hengiltä tämän takia, niin olen myös tehokkaampi kuin koskaan. Olen alkanut urakalla laittamaan itseäni kuntoon. Olen ravannut lääkärit, hoitajat ja fysioterapeutit läpi. Kohta on vielä psykologin aikaa ja suurempia tutkimuksia tiedossa. Olen saanut uskomattoman tarmon jostain. Ja oikeastaan olen hyvin tietoinen että mistä.
Joku aika sitten sattumalta päädyin juttelemaan erään tyypin kanssa. Juttu alkoi luistaa odotettua paremmin ja kiinnostus tutustua heräsi. Välillä tuntui, että noinkohan sitä uskaltaa, tai kannattaako sitä. Mutta mitä enemmän aikaa olemme yhdessä viettäneet sitä energisemmäksi ja iloisemmaksi itseni tunnen.
Tuntuu että olen oikeassa paikassa elämässäni juuri nyt. En lupaa mitään, tai odota mitään, vaan nautin täysin siemauksin jokaisesta hetkestä ilman painetta. Jokainen hetki yhdessä saa minut haluamaan lisää. Hän on mieheksi kaunis. Ei mikään ulkoisesti prinsessa, vaan sisältä. Kaunis tavalla, jota en ole nähnyt. Ja hän saa minut tuntemaan itseni kauniiksi. Niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Sen lisäksi, että hän saa minut puhumaan kaikesta ja puhuu itsekin kaikesta. Hän saa minut portti kerrallaan myöntämään omia heikkouksiani, mutta tekemättä siitä nolostuttavaa tai kipeää. Olen kovin onnellinen.
Varmasti esteitä ja mutkia tulee matkaan, ja on niitä osaltaan jo ilmaantunut, mutta siltikään en tavallisuudesta poiketen pelkää. En osaa pelätä häntä. Tai olla luottamatta. Ja se on paljon sanottu naiselta, joka ei luota kehenkään, edes itseensä. Häneen kuitenkin luotan. Ehdoitta. Ja pikkuhiljaa huomaan luottavani jopa itseeni hänen kanssaan.
Hän poistaa stressiäni vain olemalla olemassa. Ja hän on niin oma itsensä kanssani, että mikään muu ei ole minullekaan vaihtoehto. Hänen edessään olen henkisesti alaston ja aseeton. Ja se saa minut tuntemaan itseni enemmän ihmiseksi kuin mikään muu pitkään aikaan. <3
