Sinun ihollas..

Uskoin joskus jumalaan. Uskoin johonkin suureen suunnitelmaan meidän kaikkien varalle ja siihen että jokaiselle annetaan kannettavaksi vain sen verta kun meillä on rahkeita kantaa. Sitten elämä iski. Elämässäni tapahtui paljon menettämistä ja sen kaiken menettämisen keskellä huomasin menettäneeni otteeni itsestäni. Olin hukkumassa itseeni ja kadottamassa kaiken sen minkä tiesin minussa olevan.

Olen kiitollinen kaikista ihmisistä, jotka ovat silloin olleet paikalla ja pitäneet kiinni, etten katoaisi. Osa heistä päästi irti ja katosi matkalla, mutta edelleen elämässäni on kiinni pitäjiä. Heitä on löytynyt matkalla lisääkin. Silloin kun maailma on vieraspaikka ja minuus on kiinni pienistä murusista, tarvitsee jonkun palapelin tekijän elämäänsä. Joka saa murusista kasaan jotain näkemisen arvoista. Tälläsiä ihmisiä on harvassa. Onneks heitä kuitenkin on.

Olen kiitollinen myös itselleni, etten ole luovuttanut. Olen pienellä aikaa käynyt niin pohjalla, etten uskonut enää nousevani. Kaikki arkiset asiat olivat uuvuttavia ja olin kykenemätön hoitamaan niitä. Tuntui että poljen paikallani, upoten koko ajan syvemmälle kuin juoksuhiekassa. Pitäis olla juoksematta, ettei uppoaisi niin nopeasti, mutta silti tuntuu ettei voi luovuttaa kamppailematta ja juoksee henkensä edestä. Olin hukkua siihen. Hukkua tunteisiini, hukkua ajatuksiini ja kun päälle heitettiin draamahakuisia ihmisiä, joihin luotin joskus enemmän kuin itseeni ja ymmärsin ettei heihin olisi pitänyt edes luottaa, meinasin kuolla sisältä. Kuolla täysin kylmään ja tunteettomaan tilaan jossa en olisi tuntenut enää edes itseäni. Pelkäsin kuollakseni selviänkö.

Mutta kaikesta epäuskostani huolimatta, sain pienen uskon kipinän. Löysin elämääni ihmisen, joka auttoi mut suosta ja nosti jaloilleen. Hän on antanut minulle niin paljon, että uskon häneen ja kiitän hänestä jotain määrittelemätöntä suurempaa voimaa. Koska tätä onnea en voi järjellä enää selittää.

Kun elämäsirakkaus tulee illalla töistä väsyneenä ja menee ajoissa nukkumaan ja pyytää sinua viereensä hetkeksi makaamaan, ei siitä halua kieltäytyä. En itse vielä aikonut nukkumaan, mutta halusin olla lähellä sen hetken. Maatessamme hiljaa, sinä puoliunessa jo, minä vaatteet päällä vieressä, koskien lämmintä hieman unista miestä, hän kuiskasi: "On helpompi nukahtaa, kun tunnen että olet siinä".

Se nosti minulle kyyneleet silmiin. Niin yksinkertaisesta halusta olla lähellä rakastamaansa ihmistä, tulee hyökyaallon kaltainen tunnemyrsky. En ole ikinä ollut näin rakastettu. En ole ikinä tehnyt ketään näin onnelliseksi ja tai ollut kenenkään toimesta näin onnellinen. En ole ikinä rakastanut näin ehdottomasti ja pysyvästi. En ole ikinä löytänyt paikkaani näin vahvasti kuin nyt. Tuntuu kuin löytämisen lisäksi minulle olisi annettu kartta, kompassi ja koko laiva tarvikkeineen, etten enää ikinä eksyisi liian kauas kotoa. Koska nyt minulle on koti. Siellä missä sydämeni on. Hänen luonaan. Olen niin varma meistä, että otamme yhteisen tatuoinnin. Jotta silloinkin, jos maailma repii meidät erilleen, muistamme toisemme aina. Päiviemme loppuun asti.

Tämä voi olla joillekin hyvinkin kliseisen kuuloista, imelää ja jopa ärsyttävää luettavaa. "oothan sä ny ennenkin rakastanu"... Joo olen. Olen tuhlannut rakkaus-nimistä tunnetta tyhjentäen itseäni ihmisiin, jotka imivät minua kuiviin. Olen tullut käytetyksi rakkauden nimissä hyväksi. Olen saanut turpaani fyysisesti ja henkisesti ihmisiltä, joita olen rakastanut. Mutta koskaan, EN KOSKAAN, ole tullut näin ehjäksi ja itsekseni rakkauden toimesta, en ole missään elämäni vaiheessa rakastanut ketään näin tyhjentävästi ja luottanut toiseen näin varmasti koska rakastan. En ole ikinä ollut näin oikeassa suhteessa. En ole koskaan aiemmin tuntenut olevani jonkun silmissä niin hyväksytty, kuin nyt olen. Kyllä me valitamme, kiristelemme hampaitamme ja välillä riitelemmekin, mutta niin että riita loppuu siihen että molemmat kyynel silmässä haluamme asian selviävän, että voisimme jo olla sovussa. Koska tässä rakkaudessa, minua sattuu fyysisesti, jos näen suuttumukseni kuohuttavan toista. Haluan asian selviävän, koska en kestä sitä tunnetta että vihoissani en voi mennä toisen lähelle ja koskettaa.

"Yhden kortin varaan kaikkeni paan, 100% itsestä annan, muuta en kaipaa, en kaipaa Jos sut omakseni saan, saan Sä oot mulle, se jonka haluun tuntea sun sateenvarjon alla, ei tarvii piilotella arpia Mä tiedän et oon turvassa sun iholla, oon turvassa, sun iholla Haluun tuntee sut syvästi, haluun tuntee sut mun lähellä Sanotaan näkemiin, ei hyvästi Ajaudun sun vuoks vararikkoon, sulle kaiken mun kultani kannan Niin koukus mä oon jo, mä oon, mä oon koukus sun ihoon"

Olen koukussa. Koukussa rakastamiseen ja rakastettuna olemiseen. Olen koukussa onnellisuuteen. Siihen että huonoinakin päivinä tiedät oikeasti toisen rakastavan sinua ehdoitta... ja haluat rakastaa häntä joka päivä samalla tavalla.

On yksi muuttumaton muuttuja, rakkaus. Se elää, se muuttuu tarinan mukana, mutta se jää. Vuosien jälkeenkin, se jää. <3

Rakastakaa toisianne!

Kello käy ja aika kuluu

Välillä istun alas uudessa kodissani ja pohdin olenko jotenkin päästäni vajaa. Olen asunut kymmenessä asunnossa 25-vuotisen elämäni aikana, joista niin harva on tuntunut kuitenkaan kodilta. Olen mennyt elämässäni välillä juoksuvauhtia, välillä on konttaaminenkin ollut liian nopea tahti. Kaikkine pelkoineni, huomaan kuitenkin tehneeni sen taas. Rakastuneeni. Ja ennenkuin mittariin ehtii tulla 26-vuotta täyteen, osoitteeni vaihtuu 11. asuntoon ja valtaan jälleen uuden kunnan Pirkanmaalta. Astelen elämäni kolmanteen avoliittoon pää pystyssä. Hymy huulilla ja sydämessä.

Joskus olen kuullut sanonnan, että kolmas kerta todensanoo ja siltä kyllä tuntuukin nykyään. Huomaan että mitä enemmän tavarat löytävät paikkansa, sitä enemmän tämä paikka tuntuu kodilta. En uskonut tuntevani tätä tunnetta näin pian. En ylipäätään tiennyt voivani vielä tuntea näin paljon kaiken sen jälkeen mitä olen jo läpi käynyt. Joskus erehdyin ajattelemaan, etten yksinkertaisesti osaa rakastaa itseäni saati muita. Ja yhden ihmisen väliintulolla, koko maailmani on kääntynyt ympäri.

Täysin uskomattomalla tavalla huomaan rakkaani löytäneen minut kaikkien kuorieni alta ja tunnen oloni vapaammaksi kuin aikoihin. Vaikka kuinka pitkä päivä olisi yrittäjällä takana, silti kotiin tullessaan saan suukon ja minulta kysytään päivästäni. Eihän minulle täällä kummallisia tapahdu, mutta se tunne kun toista kiinnostaa, toinen välittää ja näyttää sen päivittäin, sitä tuntee olonsa maailman kauneimmaksi ja rakastetuimmaksi ihmiseksi. Sosiaalisenmedian kautta on helppo hehkuttaa onneaan ja saada katkeria katseita ja kommentteja. En kuitenkaan välitä, jos nämä murheen kryynit oikeasti näkisivät miten minua kohdellaan, rakastetaan ja pidetään hyvänä, heidän kateutensa katkeralla suolalla sulatettaisiin Suomen tiet kauttaaltaan. Koska niin hyvin minulla asiat nyt ovat. Tilanteeni on matalimmista alhoistaan noussut niin pilviin, että herään välillä itsekin nipistämään itseäni että voiko tämä kaikki olla totta. Koska olen niin onnellinen, että vastaisin "tahdon" vaikka tällä siunaamaan sekunnilla kosintaan. Sitä tietää kun se kolahtaa, se on kun joku vetäisi vastapalloon kakkosnelosella, paitsi että tuntuu uskomattoman hyvältä ;) Olen löytänyt paikkani. Tähän elämään minä haluan jäädä <3

Työttömänä yrittäjän vaimona tulee vietettyä paljon aikaa kodissamme itsekseni. Vaikka välillä tuntuu että kellon ympäri venyvät työpäivät ovat armottoman pitkiä olla yksin, niin olen jo oppinut siihen ja siitä on tullut arkea. Toisaalta olen jopa nauttinut ajasta laittaa kotia meille, etenkin kun kaikki kodin muutokset tuntuvat saavan toiselta vain kehuja. Ja huomaan herättäneeni sisäisen kokkinikin taas. Lähes päivittäin olen tehnyt työn raskaan raatajalle ruuan valmiiksi kun välillä naamaa myöten musta mekaanikko kömpii uupuneena kotiin. Ruuan päälle hetki herkkää yhdessä oloa toistemme lähellä ja herra mekaanikko on jo valmista kauraa vällyjen väliin. Mutta se ei ole paha asia, onhan meillä aikaa. Vaikka mikään aika kanssasi ei tunnu riittävän, niin aloitetaan nyt vaikka ikuisuudesta, näin aluksi <3

Etsin uutterasti töitä, en ole kotona makaavaa elätettävää tyyppiä, mutta työmarkkinat ovat Suomessa kovin kummalliset. Työtä on tarjolla paljon, mutta kokemusta vaaditaan lähes aina. Alaa vaihtavalle hoitajalle se tuo haasteita työnhakuun. Koen kuitenkin oman kasaantuvan työttömyys stressini ohella palavaa halua olla toiselle avuksi ja koitan pienillä asioilla helpottaa yrittäjän heittelevää elämää, ainakin niin että kotio on pitkänkin päivän jälkeen miellyttävää tulla. Onhan se stressaavaa olla kotona kun toisella on enemmän töitä kun vuorokaudessa riittää tunnit. Mutta toivon että se tilanne muuttuu pian ja koitan olla avuksi sen mitä pystyn. Pienikin apu, kun saa suuren kiitoksen, ei ole mitään niin ihanaa kuin tuntea voivansa auttaa toista.

Tie on pitkä ja jokseenkin varmasti vielä kivinenkin, mutta tiedän että toisiamme tukemalla se on meille lastenleikkiä. Murheet saattavat saada meidät vuorotellen polvilleenkin, mutta tiedän että olemme toistemme tukena vaikeinakin hetkinä. Ja oli elämä kuinka epävarmaa, sekavaa tai murheellista, toivon ettähän tietää että joku ajattelee taukoamatta häntä ja hyvää hänelle. Kun työpäivä tänään päättyy, kotona odottaa jälleen työnraskaanraatajaa lämmin syli ja monta suudelmaa. Koska tätä aito rakkaus on, sitä että mikään hyvä ei ole riittävän hyvää sille jota rakastaa. Mikään vaara ei ole niin pelottava etteikö sitä voittaisi vain päästääkseen rakkaansa luo takaisin. <3