Mörköjä sängyn alla?

On hiljaista ja pimeää. Asunto on pieni, mutta kai sitä kodiksi voi jo kutsua. Ainakin se joskus tuntuu niin kovin omalta. Siltikin tälläisinä iltoina tuntuu kuin kävelisin ostoskeskusta ympäri. 

Se alkoi taas varoittamatta. Yhtäkkiä huomasin kuinka olo oli epävarma, käsiä alkoi täristää ja vähän puristi rintakehästä. Ajattelin sen olevan ohimenevää. Mutta sitten sydän alkoi lyödä lujempaa ja tuntui että tärinältäni en pysy edes sohvalla, jalat valtasi levottomuus ja kaikki murheet ja huolet jotka olen koittanut niellä ja unohtaa iskivät takaraivosta mieleeni. Pelot kasvavat jättiläisiksi ja seuraukset pienistä asioista muuttuvat mielessä maailmankaatumiseksi, vähintään. 

Vaellan asuntoani ympäri ja mietin pahimpia vaihtoehtoja mitä minulle tällä hetkellä voi tapahtua. Olen jo yksinäinen. Olen jo fyysisesti rappeutunut. Olen lähes köyhä, ainakin rahavaikeuksissa. Minulta odotetaan asioita joita en tuskin koskaan voi täyttää. Ja syrjäydyn elämästäni hetki hetkeltä enemmän. Pelkään sairauksia ja kuolemaa, pelkään olematontakin. 

Pelottaa tulevaisuus. Pelottaa päätösten teko. Pelottaa virheet. Pelottaa rakkaudettomuus. 

Rintaani puristaa. Käteni tärisevät. Kyyneleeni vuotavat itsensä kuiviin. Ahdistaa ja henki ei kulje kunnolla.

Elämä kiroilee minulle kun koitan elää sitä. Ja vaikka kuinka koitat kaikkesi niin tuntuu että matto vedetään alta silti uudestaan ja uudestaan. Kuin ei olisi tarkoituskaan olla onnellinen. Ehkä minun kuuluu valittaa kaikesta elämässäni, olla tyytymätön asioihin, siksi että olen pelkuri. Etten uskalla tehdä muutoksia ja elää hetkessä. Vaan odotan ihmeitä tai selkeitä merkkejä mitä minun kuuluisi tehdä. 

Hengitys tasaantuu pikku hiljaa kun pakottaa itseään rauhoittumaan. Pakottaa hengityksen tasaantumaan. Tärinä laantuu omia aikojaan. Istun sohvalle ja huokaisen. Nämä illat tuntuvat pidemmiltä kuin koskaan. Aamuvuoro odottaisi, unta ei tule viel toviin kun mieli ei suostu rauhoittumaan. Kroppa on jo hallinnassa, ei paniikkia. Mieli vain elää omaa ikuista juoksukilpaansa pahimpien pelkojeni kanssa. Ja jossain kohti ehkä vihdoin huomaan väsymyksen voittaneen ja unen tulevan. Juuri ennen kellon soittoa. 

Hyvää huomenta uusi päivä, mitäs tänään pistettäisiin pilalle tästä rikkonaisesta elämästä?

Ette voi tietää puoliakaan

Sun vieressä on lämmin, ku ulkona on kylmä
Kun sua hellin, oon aina taivaas
Tiedän mitä etsin, kun sut löysin
En osaa olla yksin, kun sain sut

Saat mut jaksaan, tuot helpotusta tuskaan
Ihanaa on istua vieressä rakkaan
Ei tarvi tuijotella yksin takkaa
Mä tiedän, että sain naisista parhaan


Siitä on aikaa kun viimeks pystyi kuuntelemaan tälläsiä kappaleita ilman, että kalvava pelko tai jäätävä ahdistus iski rintaan. Siitä on aikaa kun ei tarvinnut miettiä olisiko toinen siinä vielä huomenna, vaan pystyi luottamaan että näin on. Koska nykyelämäni tavallisin kaava on, että ihastun ja tunteeni heräävät, alan kuunnella unelmoiden tälläisiä kappaleita ja suunnitella tulevaa ja sitten joudun keräämään itseäni kun elämä ei mennyt kuin elokuvissa. Ihania ihmisiä, ihastun syystä, kaikki tuntuu täydelliseltä, mutta aika tuntuu olevan aina meille väärä.

Olen vain ihastuksen kohteilleni se helmi mimmi, jonka kanssa on kivaa ja mukavaa, hengaillaan yhdessä niin kauan kun on kivaa ja sitten huomataan että suuri rakkaus onkin joku muu. Kyllä hyviä miehiä on olemassa, olen nähnyt heitä, mutta yksikään näistä hyvistä miehistä ei tunnu olevan minua varten. Tarkoittaako se että minulle jää vain ne huonommat?

Jotkut on luotuja kulkemaan, tarkoittaako se että osa meistä on luotu olemaan ikuisesti yksin?

Mistä sitä tietää onko itselle oikeasti tuolla jossain joku, jonka kanssa jakaa kaikki tämä elämisen riemu ja ahdistus? Vai onko sitä elämisen kiireessään kävellyt sellaisen ohi jo?

Hetken vielä tämä puoli maailmaa nukkuu yötä valkeaa. Mietin kuinka paljon mikään voi satuttaa näin. Parhaat vuoteni maahan poljetaan. Puoltakaan ette voi kivustani tietää. Sanat kaikki voimaa ilmaan jää.

Nyt kynttilöitä, viltti ja jotain ajatukset kadottavaa tekemistä, ettei kaikki tämä kylmä ja pimeä kadota minua siitä ihmisestä joka haluan olla. Että vielä jaksaisin hymyillä ja olla ihmisten tukena ja välittää. <3

Syksy,odotus ja pelko

Syksy on tullut. Lehdet alkavat saada ylleen värien kirjon, ne alkavat tanssia puista alas kuin juhlien jotain. Minusta syksy ei ole juhlimisen aikaa. Syksy on kolea, pimenevä ja masentava vuodenaika jonka kaiken kauneuden keskelläkin tunnet olevasi vajavainen ja täysin kykenemätön elämään elämääsi. Se on kaunis, siinä on hyvät puolensa ja pidän syksystä kyllä, mutta aina vain aikaisemmin se tulee ja vie kaiken voimani ja kyvykkyyteni elämästäni. Olen väsynyt, voimaton, en löydä viehättävää olemusta itsestäni lainkaan. Aamulla tuntuu kuin olisi painoja monta kiloa päällä, sängystä nouseminen on joinain aamuina niin suunnattoman vaikeaa. Syön vitamiineja ja liikun enemmän. Mutta tuntuu että mitkään keinot eivät pidä joka syksyistä muutosta minusta poissa. En jaksaisi olla yksin, väsynyt ja ahdistunut. Mutta joka vuosi se muistaa minut ja tulee käymään. Ja se venyttää vierailuaan aina siihen saakka että aurinko alkaa jälleen viettää enemmän aikaa kanssani ja herättää nupulle painuneen sieluni talvihorroksesta.


Olen kummallisen onnellinen kaiken tämän syksyisen taakkani allakin. On yksi ihminen, joka on saanut sen aikaan. Ajan viettomme on ollut erikoista. Keskustelumme ovat hyvin erilaisia kuin monen muun ihmisen kanssa. Hän saa minut hymyilemään. Ja olen herännyt syvällä sisimmässäni pieneen hyräilyyn. En vielä laula, mutta hieman olen jo uskaltautunut hyräilemään, kuulostelemaan kauaksi aikaa unohtunutta ääntä. Mutta pieni pelko vielä vetää minua hihasta ja haluaisi mukaan. Niin kovin mielelläni jättäisin sen matkasta tällä kertaa, mutta se on tainnut kasvaa minuun tiukasti kiinni ja matkustaa mukana luvatta. Tällä hetkellä kuitenkin olen onnellinen. Tilanne on erikoinen ja näemme mielestäni aivan liian harvoin, mutta puhumme usein ja useista asioista. Jotenkin olen niin onnellinen etten edes osaa vielä kunnolla pelätä sen olevan ohi. Vaikka kanssamatkustajani yrittää muistuttaa olemassa olostaan. Mutta se vain kuiskaa, se ei tänään huuda. Se ei ole enää varma omasta tarpeellisuudestaan. Tarviiko minun enää pelätä? Vai olisiko tämä nyt se hetki kun joku tulee ja syrjäyttää ikuisen pelon paikan ja päästäisi toivon kipinän syttymään elämääni?

Nautin joka hetkestä hänen kanssaan. Nautin ja unelmoin. Välillä kun ajattelen häntä, vatsaani kipristää. Kuin perhosia lentäisi siellä. Ihan kuin se tunne jonka olen kerran aikaisemmin elämässäni tuntenut voisi vielä palata. Ihan kuin en enää uskoisi jääväni ikuisesti yksin. Välillä jopa jään itselleni kiinni hänen ajattelemisestaan. Ja himosta. Kuinka olenkaan ikävöinyt himoa. Sitä tunnetta kun voit vaikuttaa toiseen olemuksellasi, ja odottaa toista niin että täriset. Haluta toista niin että toivoisit muitten katoavan, ihan vain siksi että saisitte olla kaksin.

Pelko on mukanani, mutta se on kummallisen vaitonainen tänään. Tänään onneni ääni on niin suuri että pelkoni ei halua sanoa sanaakaan. Se hymyilee ja nauttii hetkestä kuten minä. Ja ehkä auringon taas paistaessa, pelko muuttaa pois, suutelee minua hellästi poskelle sanoen: " sinä et tarvitse minua enää, sinun ei tarvitse suojautua, tänään, sinä voit antaa itsestäsi kaiken" <3