Syksy,odotus ja pelko

Syksy on tullut. Lehdet alkavat saada ylleen värien kirjon, ne alkavat tanssia puista alas kuin juhlien jotain. Minusta syksy ei ole juhlimisen aikaa. Syksy on kolea, pimenevä ja masentava vuodenaika jonka kaiken kauneuden keskelläkin tunnet olevasi vajavainen ja täysin kykenemätön elämään elämääsi. Se on kaunis, siinä on hyvät puolensa ja pidän syksystä kyllä, mutta aina vain aikaisemmin se tulee ja vie kaiken voimani ja kyvykkyyteni elämästäni. Olen väsynyt, voimaton, en löydä viehättävää olemusta itsestäni lainkaan. Aamulla tuntuu kuin olisi painoja monta kiloa päällä, sängystä nouseminen on joinain aamuina niin suunnattoman vaikeaa. Syön vitamiineja ja liikun enemmän. Mutta tuntuu että mitkään keinot eivät pidä joka syksyistä muutosta minusta poissa. En jaksaisi olla yksin, väsynyt ja ahdistunut. Mutta joka vuosi se muistaa minut ja tulee käymään. Ja se venyttää vierailuaan aina siihen saakka että aurinko alkaa jälleen viettää enemmän aikaa kanssani ja herättää nupulle painuneen sieluni talvihorroksesta.


Olen kummallisen onnellinen kaiken tämän syksyisen taakkani allakin. On yksi ihminen, joka on saanut sen aikaan. Ajan viettomme on ollut erikoista. Keskustelumme ovat hyvin erilaisia kuin monen muun ihmisen kanssa. Hän saa minut hymyilemään. Ja olen herännyt syvällä sisimmässäni pieneen hyräilyyn. En vielä laula, mutta hieman olen jo uskaltautunut hyräilemään, kuulostelemaan kauaksi aikaa unohtunutta ääntä. Mutta pieni pelko vielä vetää minua hihasta ja haluaisi mukaan. Niin kovin mielelläni jättäisin sen matkasta tällä kertaa, mutta se on tainnut kasvaa minuun tiukasti kiinni ja matkustaa mukana luvatta. Tällä hetkellä kuitenkin olen onnellinen. Tilanne on erikoinen ja näemme mielestäni aivan liian harvoin, mutta puhumme usein ja useista asioista. Jotenkin olen niin onnellinen etten edes osaa vielä kunnolla pelätä sen olevan ohi. Vaikka kanssamatkustajani yrittää muistuttaa olemassa olostaan. Mutta se vain kuiskaa, se ei tänään huuda. Se ei ole enää varma omasta tarpeellisuudestaan. Tarviiko minun enää pelätä? Vai olisiko tämä nyt se hetki kun joku tulee ja syrjäyttää ikuisen pelon paikan ja päästäisi toivon kipinän syttymään elämääni?

Nautin joka hetkestä hänen kanssaan. Nautin ja unelmoin. Välillä kun ajattelen häntä, vatsaani kipristää. Kuin perhosia lentäisi siellä. Ihan kuin se tunne jonka olen kerran aikaisemmin elämässäni tuntenut voisi vielä palata. Ihan kuin en enää uskoisi jääväni ikuisesti yksin. Välillä jopa jään itselleni kiinni hänen ajattelemisestaan. Ja himosta. Kuinka olenkaan ikävöinyt himoa. Sitä tunnetta kun voit vaikuttaa toiseen olemuksellasi, ja odottaa toista niin että täriset. Haluta toista niin että toivoisit muitten katoavan, ihan vain siksi että saisitte olla kaksin.

Pelko on mukanani, mutta se on kummallisen vaitonainen tänään. Tänään onneni ääni on niin suuri että pelkoni ei halua sanoa sanaakaan. Se hymyilee ja nauttii hetkestä kuten minä. Ja ehkä auringon taas paistaessa, pelko muuttaa pois, suutelee minua hellästi poskelle sanoen: " sinä et tarvitse minua enää, sinun ei tarvitse suojautua, tänään, sinä voit antaa itsestäsi kaiken" <3