Ajattelin lasten mentyä maate, että olisi yhteistä aikaa. Sekunti sylissäsi ja halusit suihkuun. Väsyttikin jo... Suihkusta sänkyyn, laitat viestiä taas jollekin. Asetun sänkyyn makaamaan selkä sinuun. En halua että näet pienen pisaran joka lähtee silmäkulmastani matkalleen. Laitan valot pois. Jossain kohti havahdut nukkumisaikeisiini, laitat puhelimen pois ja otat minusta kiinni. Yritin kertoa... Olen väsynyt ja tarvitsen sinua. Kysyit jaksanko varmasti ilman että sekoan. Totesin vain että enpä ole vielä tähänkään mennessä seonnut. Sanoit rakastavasi, kerroin tuntevani samoin. Sanoit tarkoittavasi sitä aikuisten oikeasti. Vastasin aikuisten valehtelevan. Pidit minusta lujaa kiinni ja olisin toivonut sinun pitävän minua hyvänä. Silittänyt, hipsuttanut, suudellut. No vähän, mutta sitten tunsin kuinka lihaksesi alkoivat nykiä. Uni alkoi viedä voiton sinusta. Pian kuulin sen pienen huokauksen. Normaalisti rakastin sitä, kun uneen vaipuessasi huokaiset aina kuin olisit saanut unelta ihanan suudelman. Ajattelin että ehkä minä kävin mielessäsi silloin. Nyt se kuitenkin sai minut tuntemaan kuin joku olisi noussut rintani päälle seisomaan. En voinut estää kyynelten tuloa... Pelkäsin ja vähän salaa toivoinkin että olisit herännyt. Mutta olit jo unessa. Nousin sängystä märin poskin. Et havahtunut edes siihen kun olin poissa...
Joskus toivoisin että puhuessani sinulle, sinä haluaisit kuulla. Kysyisit että mitä minulle kuuluu ja reagoisit avunhuutoihini. Mutta et taida ymmärtää. Tai et halua. Sinulla on ollut vaikeaa ja haluan suoda sinulle oman aikasi. Mutta sinulla on perhe. Ei edes vain lapsia, vaan koko perhe. Joka kaipaa ja tarvitsee sinua. Minusta tuntuu pahalle pitää sinua kotona, mutta minusta tuntuu pahalta myös antaa sinun aina mennä. Tuntuu usein kun olisin yksin parisuhteessa. Enkä saa sanottua sinulle kaikkea mitä toivoisin. Sanat takertuvat kurkkuuni kuin kaktus ja keskustelu yritykseni kuihtuvat kasaan joko ärsyyntymisen tai turhautumisen takia. Onko se muka niin vaikeaa. Avaa suusi ja puhu. Ei.. Ei se vaan ole niin helppoa. Etenkään jos kerrankin kun saat mielestäsi rakentavasti puhuttua, asiat luisuvat kuin vesi hanhen selästä, kenenkään ymmärtämättä niitä. Miksi puhua jos ketään ei kiinnosta kuunnella.
Rakkaus sattuu. Ja rakkaudessa satutetaan. Jokainen satuttaa sinua, pitäisi vain osata valita ne jotka ovat sen kaiken kivun arvoisia. Voisitko sinä olla? Voisitko pysähtyä, kuulla ja ymmärtää? Pysähtyä minua varten. Kuulla sanani, joissa kytee rakkaus kaiken kipinöinnin takanakin ja ymmärtää tuskani ja pelkoni. Lohduttaa ja varmistaa että pelkoni ovat turhia ja näyttää minulle että puheeni on kuultu. Tehdä selväksi, että rakkautesi riittää sinne asti kun olemme ryppysiä.
Yksin oli hyvä olla siksi ettei sattunut näin paljoa, mutta se johtui siitä että oli niin turtunut kaikkeen tuskaan ettei enää kyennyt. Sait minut tuntemaan paljon, avasit tunteiden holvin ja toivon että pystyt myös vastaamaan siihen mitä sieltä sait. Kaksin sitä tuntee edes joskus olevansa rakastettu.
"Sä autoit mua kaatumaan ja nyt kun olen polvillaan, olen sulle vain läpinäkyvää...."
