Pakkanen kipristää nenää. Ajatukset lentää taas niin korkealentoisesti, että voiko tässä muutakun pelätä putoamistaan? Niin paljon kun sitä haluaa asioita ja tekee niitten eteen kaikkensa, se ei tarkoita että saisi mitä haluaa. Menneisyys kummittelee aina, ja vaikka annat kaikkesi, joskus menneisyys ei anna toisen tehdä samoin. Jatkuva pelko siitä että taas sattuu ja tämäkin on ohimenevää, varjostaa ajatuksia, joitten kuuluisi tässä vaiheessa olla vaaleanpunaisia hattaroita.
Pitäisi osata antaa kaikkensa ja luottaa täysillä, mutta kun on niin pahasti satutettu, niin voinko edes vaatia sitä toiselta? Onko minun hyväksyttävä se, että olen kuten kaikki muutkin, kunnes todistan toisin. Onko minun tehtäväni todistella haluani olla ja jäädä? Mitä tässä tilanteessa saa vaatia, mitä on oltava vaatimatta. Pelottaa, että jälleen kerran kun heitän kaiken muun jonkun vuoksi, huomaan että minut hylätään tyhjän päälle. Kun en riitäkään tai kelpaakaan. Ja se rakennustyö mitä joutuu sen jälkeen tekemään... Se repii rikki myös vanhat haavat, jotka olen vasta saanut paranemaan. Olo on riittämätön. Mutta tämä on se mitä minä olen, ei kukaan muu. Tälläisenä minun on kelvattava, tai sitten olla kelpaamatta.
Teininä rakastuminen oli helpompaa, nyt kaikki vastuu ja elämän paino vaativat veronsa kaikesta. Ei ole aikaa olla teinirakkauden pauloissa, kun koittaa selvitä arjesta, tukehtumatta itseensä. Tai tukehduttamasta toista. Elämä muuttuu kovin karuksi ja arkiseksi, ja pieni rakkaus koittaa sinnikkäästi kasvaa kivienkin keskellä, luovuttamatta. Kun se vaan saisi vettä, että jaksaisi kauemmin.
Pitää vain tehdä kaikkensa ja koittaa kestää tuulet. Olla luovuttamatta ja antaa itsensä täysillä. Ehkä joskus joku sitten arvostaa saamaansa, eikä vain käytä ja hylkää. Ehkä joskus kaikelle työlle löytyy merkitystä, jota on odottanut koko elämänsä. Nyt on haaveiltava ja nautittava haaveistaan, vaikka toinen ei tulevaisuudelle pilvilinnoja rakentaisikaan... Ehkä joskus salaa hänkin ajattelee tämän jatkuvan aina.. Ehkä...
sunnuntai 24. marraskuuta 2013
perjantai 8. marraskuuta 2013
Syksy on pimeä, missä valo?
Syksyn sateet ovat pitkiä, kylmiä ja märkiä. Sää suorastaan huutaa jäämään koko päiväksi peiton alle tekemään taikojaan. Pisarat putoavat taivaalta, valuen pitkin auton ikkunaa. Katson niitä hieman hämilläni. Palelen autossa miettiessäni maailmani mullistumista.
Olen rakastanut lapsien kanssa työskentelyä siitä lähtien kun olen sitä varsinaisena työnäni alkanut tekemään. Ja nyt se on vallannut vapaa-aikanikin suurimmaksi osaksi. Olen tunteiteni johdattamana ajautunut tilanteeseen, jossa minulta vaaditaan äidillisiä vuorovaikutustaitoja, joita en ole ikinä käyttänyt. Minun pitäisi toimia perheen naisen roolissa, muistaen koko ajan etten kuitenkaan ole äiti. Koska sellaista paikkaa en halua viedä keneltäkään, ajatuskin sellaisesta omalle kohdalle saa sydämeni vuotamaan verta.
Tunteeni ovat ajaneet vuoristorataa yli kuukauden ja maailmani on pikkuhiljaa mullistunut. Huomaan omaavani äidin vaistoja, joita en tiennyt minulla olevan. Minulla on kyky huolehtia pienestä lapsesta empaattisesti, välittää, leikkiä, huolehtia ja turvata kasvua. Autanko perhettä, pääsenkö osaksi sitä, osaanko osallistua kasvattamiseen? Vai teenkö peruuttamatonta vahinkoa itselleni ja muille? Tuleeko jostain asiasta niin suuri kynnys, että toinen meistä ei jaksakaan sen yli? Riittääkö voimat ja tunteet tukemaan meitä eteenpäin kun ne suurimmat vaikeudet tulevat? Elämä on täynnä kysymyksiä, jotka selviävät vain elämällä elämäänsä ja uskomalla onnistumiseen.
Väsymys on kova kun koko elämäni rytmi on revitty auki ja muokattu uudelleen, ajattelin jo hetken ettei se ikinä helpota ja väsyn liikaa, mutta nyt huomaan uuden elämän rytmin vallanneen elämäni ja se on itseasiassa hyvä asia. Olen pienemmistä asioista onnellinen ja osaan arvostaa yksin olon hetkiä enemmän kuin koskaan, vaikka niiden puuttuminenkaan ei tunnu enää häiritsevän. Tämä on se mitä haluan, joka tuntuu hyvältä. Se että pieni lapsi kutsuu isän sijasta sinua, tuntuu sydämessä. Tuntee olevansa merkityksellinen. Toivon että välittämiseni palaisi välittämisenä takaisinkin ja että olisin vihdoin löytänyt paikkani tässä sekavassa maailmassa. Olisiko tämä se palapeli jonka kulmapalana on minun paikkani. Jossa minun kuuluu olla että kuva olisi ehyt ja valmis?
Syksyn sää on omalla tavallaan kaunista katsoa, se on täynnä surua ja kaipausta kesää kohti, se suorastaan huutaa tuskasta odottaessaan talvea ja huurre- ja lumihuntujaan. Mutta en ole surullinen syksyn kanssa. Minun ei ole enää sisimmässäni kylmä. Käynnistän auton ja lähden töihin. Sydän on lämmin, siellä asuu ajatus jostakusta. Se on vielä pieni ja sievä, mutta jos tämä jatkuu tiedän sen olevan suurta ja polttavaa lämpöä, jota ilman en halua olla. <3 Talvi olet tervetullut, minulla on kainalo mihin suojautua kun myrskyät ulkona liian kylmänä.
Olen rakastanut lapsien kanssa työskentelyä siitä lähtien kun olen sitä varsinaisena työnäni alkanut tekemään. Ja nyt se on vallannut vapaa-aikanikin suurimmaksi osaksi. Olen tunteiteni johdattamana ajautunut tilanteeseen, jossa minulta vaaditaan äidillisiä vuorovaikutustaitoja, joita en ole ikinä käyttänyt. Minun pitäisi toimia perheen naisen roolissa, muistaen koko ajan etten kuitenkaan ole äiti. Koska sellaista paikkaa en halua viedä keneltäkään, ajatuskin sellaisesta omalle kohdalle saa sydämeni vuotamaan verta.
Tunteeni ovat ajaneet vuoristorataa yli kuukauden ja maailmani on pikkuhiljaa mullistunut. Huomaan omaavani äidin vaistoja, joita en tiennyt minulla olevan. Minulla on kyky huolehtia pienestä lapsesta empaattisesti, välittää, leikkiä, huolehtia ja turvata kasvua. Autanko perhettä, pääsenkö osaksi sitä, osaanko osallistua kasvattamiseen? Vai teenkö peruuttamatonta vahinkoa itselleni ja muille? Tuleeko jostain asiasta niin suuri kynnys, että toinen meistä ei jaksakaan sen yli? Riittääkö voimat ja tunteet tukemaan meitä eteenpäin kun ne suurimmat vaikeudet tulevat? Elämä on täynnä kysymyksiä, jotka selviävät vain elämällä elämäänsä ja uskomalla onnistumiseen.
Väsymys on kova kun koko elämäni rytmi on revitty auki ja muokattu uudelleen, ajattelin jo hetken ettei se ikinä helpota ja väsyn liikaa, mutta nyt huomaan uuden elämän rytmin vallanneen elämäni ja se on itseasiassa hyvä asia. Olen pienemmistä asioista onnellinen ja osaan arvostaa yksin olon hetkiä enemmän kuin koskaan, vaikka niiden puuttuminenkaan ei tunnu enää häiritsevän. Tämä on se mitä haluan, joka tuntuu hyvältä. Se että pieni lapsi kutsuu isän sijasta sinua, tuntuu sydämessä. Tuntee olevansa merkityksellinen. Toivon että välittämiseni palaisi välittämisenä takaisinkin ja että olisin vihdoin löytänyt paikkani tässä sekavassa maailmassa. Olisiko tämä se palapeli jonka kulmapalana on minun paikkani. Jossa minun kuuluu olla että kuva olisi ehyt ja valmis?
Syksyn sää on omalla tavallaan kaunista katsoa, se on täynnä surua ja kaipausta kesää kohti, se suorastaan huutaa tuskasta odottaessaan talvea ja huurre- ja lumihuntujaan. Mutta en ole surullinen syksyn kanssa. Minun ei ole enää sisimmässäni kylmä. Käynnistän auton ja lähden töihin. Sydän on lämmin, siellä asuu ajatus jostakusta. Se on vielä pieni ja sievä, mutta jos tämä jatkuu tiedän sen olevan suurta ja polttavaa lämpöä, jota ilman en halua olla. <3 Talvi olet tervetullut, minulla on kainalo mihin suojautua kun myrskyät ulkona liian kylmänä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)