Yksi kappale, säveliä ja sointuja
Tuhat muistoa, kauniita ja karuja
Kasa kipua, tuskaisia askeleita ja kivuliasta taivallusta
Kilo tolkulla kaipausta, jonka olemassa olosta en ollut tietoinen
Ymmärrys ja tieto pakollisesta
Tahto ja tunteet kieltäytymässä totuudesta
Pelko kaiken pilalle menemisestä
Kauhu ikuisuuden menetyksestä
Ikuisia valheita
suuria kahleita
rikki revitty ihminen
Kasa tuhkaa jäljellä
Voiko se syttyä enää?
Voiko joku sytyttää jo sammuneen
löytää kaiken keskeltä vielä hehkuvan hiilen, jonka puhaltaa liekkeihin
Ulkona oli viileää
kävely teki kipeää
kotiin paluu kipeämpää
ja kodin tyhjyys kaikesta jäätävää
kerran kun oli jo kaikki
ja enää ei ole mitään
Joskus toive menneen paluusta on suurempi kuin mieli kestää
Kyyneliä
Yksin
Hiljaisuudessa
Vapaus on kaikki mitä käteen jää...
maanantai 20. huhtikuuta 2015
sunnuntai 5. huhtikuuta 2015
Ystävä, joka osaa pelastaa minut itseltäni.
Kannan mukanani ainaista tuskaa. Se on syvällä sisimmässäni aina mukana ja kasaantuu pikku hiljaa suuremmaksi ja suuremmaksi. Se yrittää eksyttää minua ja saa oloni tuntumaan epämukavalta. Tunnen ettei se ole oikein, mutta se ei tule ulos, vaikka kuinka ajattelen asioita ja yritän käsitellä sen ulos itsestäni. Se tekee olostani pahan.. Se tekee minusta kadotetun, mustan, likaisen...
Huumorin täyteisen baari-illan jälkeen annoin kyydin erittäin tärkeälle ystävälleni. Vielä ennen autosta nousemista, jumituimme puhumaan syntyjä syviä kaupungin yöllisessä hiljaisuudessa, kadun reunassa, autossa. Jollain taikasanoillaan, hän sai kiinni tuskastani ja repäisi sen pintaan. Hän sanoo asioita, jotka minun tarvitsee kuulla, ja huomaan kyynelten tulevan jostain. Yllättäen ja edes ymmärtämättä tapahtunutta tajuan itkeväni pitkästä aikaa kyyneliä jostain niin syvältä etten uskonut siellä enää mitään asuvankaan. Vähä vähältä, kyynel kyyneleeltä tuska minussa valuttaa itseään pois. Sana sanalta avaan ajatuksiani, joita en ole pystynyt avaamaan kellekään muulle kuin itselleni.
Ei se tuska ikinä kokonaan lähde, mutta helpottaa sen verran että kaiken pimeyden keskellä on tilaa taas jollekin valolle.
Koko ajan siinä istuessamme ja seuratessamme kaupungin hiljentymistä, kyynelteni valuessa, hän pitää kiinni kädestäni. Kun tuska puristaa rintaa pahiten ja kyyneleet vuotavat eniten, ote kädessäni tiukentuu. Se kertoo, että joku on siinä. Ei ylimääräisiä sanoja, ei turhia kliseitä tai itkuni rauhoittamista. Vain hiljaista läsnäoloa ja tarkkaan valittuja sanoja ja tilan antamista kyynelilleni.
Lopulta kyyneleitten loppuessa siltä illalta, hän käskee halata kunnolla, sanoo minun olevan tärkeä. Vastaan hänen olevan myös. Hän sanoo että on katsottava silmiin kun sanoo niin. Katson häntä silmiin. Halaan häntä tiukasti. On helpompi olla.
En halua häntä omakseni, en edes saisi, mutta rakastan häntä. Hän on ystävä, jollaisen jokainen tarvitsee. Hän on kuin veli. Hän estää minua katoamasta ja etsii minut kiinni elämään, kun tuntuu etten jaksa pitää enää kiinni. En voi vihata ikinä täysin miehiä hänen takiaan, hän auttaa uskomaan hyvien miesten olemassaoloon, olemalla itse sellainen. Jos saisin toiveen, toivoisin hänelle rakkautta. Jonkun jonka kanssa olla loppuelämä. Hän jos kuka sen ansaitsee. En tiedä miten ikinä voin kertoa täysin totuudenmukaisesti kuinka tärkeä hän minulle on ja kuinka kiitollinen hänestä olen.
Hiljenemme. On aika jatkaa matkaa kotiin. Koitan heittää vitsin kaltaisen, kevennyksen, oikein kunnolla siinä onnistumatta. Hän kuitenkin naurahtaa, suutelee otsaani ja nousee autosta. Katson kun hän kulkee kadun yli ja tunnen käsittämätöntä kiitollisuutta. Ohjaan auton tielle ja lähden ajamaan kotiin. On jo aamu. Kadut ovat hiljaisia. Ja rinnassani on taas hyvin pieni tila, jollekin hyvälle ja kauniille. Ja ehkä pieni, hyvin pieni uskon kipinä sille, etten joudu olemaan ikuisesti yksin ja onneton. Kiitos... Kiitos, ettet päästä minua putoamaan elämäni kyydistä. <3
Huumorin täyteisen baari-illan jälkeen annoin kyydin erittäin tärkeälle ystävälleni. Vielä ennen autosta nousemista, jumituimme puhumaan syntyjä syviä kaupungin yöllisessä hiljaisuudessa, kadun reunassa, autossa. Jollain taikasanoillaan, hän sai kiinni tuskastani ja repäisi sen pintaan. Hän sanoo asioita, jotka minun tarvitsee kuulla, ja huomaan kyynelten tulevan jostain. Yllättäen ja edes ymmärtämättä tapahtunutta tajuan itkeväni pitkästä aikaa kyyneliä jostain niin syvältä etten uskonut siellä enää mitään asuvankaan. Vähä vähältä, kyynel kyyneleeltä tuska minussa valuttaa itseään pois. Sana sanalta avaan ajatuksiani, joita en ole pystynyt avaamaan kellekään muulle kuin itselleni.
Ei se tuska ikinä kokonaan lähde, mutta helpottaa sen verran että kaiken pimeyden keskellä on tilaa taas jollekin valolle.
Koko ajan siinä istuessamme ja seuratessamme kaupungin hiljentymistä, kyynelteni valuessa, hän pitää kiinni kädestäni. Kun tuska puristaa rintaa pahiten ja kyyneleet vuotavat eniten, ote kädessäni tiukentuu. Se kertoo, että joku on siinä. Ei ylimääräisiä sanoja, ei turhia kliseitä tai itkuni rauhoittamista. Vain hiljaista läsnäoloa ja tarkkaan valittuja sanoja ja tilan antamista kyynelilleni.
Lopulta kyyneleitten loppuessa siltä illalta, hän käskee halata kunnolla, sanoo minun olevan tärkeä. Vastaan hänen olevan myös. Hän sanoo että on katsottava silmiin kun sanoo niin. Katson häntä silmiin. Halaan häntä tiukasti. On helpompi olla.
En halua häntä omakseni, en edes saisi, mutta rakastan häntä. Hän on ystävä, jollaisen jokainen tarvitsee. Hän on kuin veli. Hän estää minua katoamasta ja etsii minut kiinni elämään, kun tuntuu etten jaksa pitää enää kiinni. En voi vihata ikinä täysin miehiä hänen takiaan, hän auttaa uskomaan hyvien miesten olemassaoloon, olemalla itse sellainen. Jos saisin toiveen, toivoisin hänelle rakkautta. Jonkun jonka kanssa olla loppuelämä. Hän jos kuka sen ansaitsee. En tiedä miten ikinä voin kertoa täysin totuudenmukaisesti kuinka tärkeä hän minulle on ja kuinka kiitollinen hänestä olen.
Hiljenemme. On aika jatkaa matkaa kotiin. Koitan heittää vitsin kaltaisen, kevennyksen, oikein kunnolla siinä onnistumatta. Hän kuitenkin naurahtaa, suutelee otsaani ja nousee autosta. Katson kun hän kulkee kadun yli ja tunnen käsittämätöntä kiitollisuutta. Ohjaan auton tielle ja lähden ajamaan kotiin. On jo aamu. Kadut ovat hiljaisia. Ja rinnassani on taas hyvin pieni tila, jollekin hyvälle ja kauniille. Ja ehkä pieni, hyvin pieni uskon kipinä sille, etten joudu olemaan ikuisesti yksin ja onneton. Kiitos... Kiitos, ettet päästä minua putoamaan elämäni kyydistä. <3
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)