Aurinko alkoi paistamaan. Blogin kirjoittajan taustat osa 3.

Monen surullisen hetken, koirieni menettämisen ja itseeni turhautumisen jälkeen tutustuin netissä tyyppiin. Kaksi lasta. Yh-isä. En tiennyt mitä odottaa. Ja odottamatta sainkin kaiken mitä halusin sinulta. Aluksi juttelimme vain viestein, olin innoissani. Viestisi, rehellisyytesi, kiltteytesi ja toisaalta samanlainen katkeruuden kokenut puheenkovuutesi kiehtoivat. Aihealueemme kiersivät koko aakkoston läpi. Ja se vaihteli vakavasta ja pohdiskelevasta, haaveilevaan ja kiusoittelevaan. Tiesin että minun on tavattava sinut. Ja kun tapasin, jäin sille tielle.

Ensimmäinen yö kanssasi vei pelin jo tyystin kädestäni. Puhuin vain sinusta, odotin viestejä vain sinulta ja mielessäni olit sinä, kukapa muukaan. Hämmästyin. Luulin ettei kukaan voisi vaikuttaa minuun niin voimakkaasti. Mutta sinä pystyit. Halu olla kanssasi oli niin pysyvää, että hyvin nopeasti siitä myös tuli pysyvää.

Nyt kun olemme seurustelleet kohta 8kk, olen osa tätä kaikkea. Asun luonanne, rakastan sinua ja lapsiasi. Olemme perhe. Moni asia on vielä opettelua, mutta yksi asia on varma. Kaikkien vaikeuksia aikana mitä meillä on ollut, kaikkien riitojen, stressin, nopean yhteen muuton, oman paikkansa hakemisen ja lasten totuttelun aikana, olen kasvanut sinuun kiinni tavalla jollaista en tiennyt olevan olemassa.

Olemme tapelleet, olen ajatuksissani käynyt eron partaalla ja koko elämäni on myllerretty tyystin sekaisin. Olen pienellä aikaa menettänyt ja saanut paljon. Vannoin etten asu miehen kanssa ennen kuin olen seurustellut vähintään kaksi vuotta ja kappas asuin kanssasi alle puolen vuoden seurustelun jälkeen. Niin pienellä aikaa kaikki. Olen itkenyt monet itkut tuntiessani etten kykene tähän. Lapsiperheen elämä on hektistä ja väsyttävää. Olin välillä niin loppu, että meinasin jo luovuttaa. Mutta taisteltuani, rakastettuani ja saatuani rakkautta, tämä kaikki näyttää nyt niin paljon helpommalta. Alle vuodessa olen pistänyt kaiken uusiksi elämässäni ja tehnyt elämästäni meidän elämäämme. Ja en kadu sitä. Niin rankkaa kun tämä onkin välillä, se on silti se mitä minä haluan elämältäni. Perhe.

Sinä olet sisimmältäsi käsittämättömän kiltti, mutta usein paha suustasi niinkuin minäkin. Rakastat sanoitta ja liika puhuminen ahdistaa sinua. On siinä ollut opettelua, kun on ottanut naisen joka puhuisi jatkuvasti. Mutta olemme selvinneet hyvin. Lapset ovat ottaneet minut osaksi perhettä, sinä olet ottanut minut osaksi perhettä ja minä tunnen kuuluvani tänne. Minulla on koti luonasi.

Olen pahoillani, että kiukuttelen. Olen pahoillani että olen jollain tapaa niin tyypillisen vittumainen nainen. Pirttihirmu, Päällikkö, mitä näitä kauniita kutsumanimiä nyt naisille annetaankaan. Mutta vaikka kuinka kiristäisi, olet silti minulle tärkeintä tässä maailmassa. Ja lupaan yrittää kaiken elämän opiskeluni kanssa, opetella olemaan hieman rennompi naisystävä. Yritän tosissani. Koska olet se, jonka kanssa haluan rakentaa tulevaisuuden. Kaikki haaveeni tulevaisuudessa sisältävät sinutkin. Ja tapahtuipa mitä tahansa, minä olen tässä, sinua varten. Ja jos kosisit, en miettisi vastaustani sekunttiakaan. Koska rakastan sinua. Sinun kanssasi minäkin olen kokonainen. <3

Rakastuinko sittenkään. Blogin kirjoittajan taustat osa 2.

Rippikoulusta se lähti. Ja 6,5 vuotta sitä kesti. Meistä alettiin jo sanoa ettemme ikinä eroaisi. Mutta harva näki lopulta sen kaiken taakse. Osa näki vain pahan, osa näki vain hyvän. Kukaan meidän lisäksemme ei nähnyt kokonaisuutta.

Rippileirin jälkeen yhteyden pito ei loppunutkaan. Ensin se oli vain huvittavaa, sitten ihastuttavaa. Jossain kohti sitä huomasi seurustelevansa. Kaikki oli uutta ja jännittävää. Ensimmäinen poikaystävä, niin erilainen kuin minä. Minä olin ujo ja arka, sisältäni täynnä mahdollisuuksia niin moneen muuhun, mutta arka ulkokuori piti visusti piilossa kaiken. Olin tottunut olemaan huomaamaton. Piilossa. Jonkun huomio nosti minut pilviin. Hän oli koulun rämäpää. Usein ongelmissa. Joi, poltti, meni ja temmelsi. Mopoja, myöhään ulkona olemista, paheksuntaa. Minä joka olin elänyt kaikelta piilossa koko pienen elämäni, harvoin käynyt muualla kuin seurakunnan nuortenilloissa, en ikinä ollut myöhään ulkona. Olimme kummallinen pari. Ja pienen kunnan juorut kertoivatkin nopeasti huhujaan siitä kuinka olen raskaana tai muuta kummallista. Mutta en lopettanut.

Pikku hiljaa aika sinun kanssasi teki tehtävänsä. Minusta tuli avoimempi, rääväsuisempi ja opin puolustamaan itseäni. Siitä olen kiitollinen. En ollut koulussa ketään alempiarvoisempi. Kukaan ei katsonut minua säälien. Katseet muuttuivat uteliaiksi tai hämmästyneiksi, joillain myös vihaisiksi tai arvosteleviksi. Ihmiset tervehtivät, opin tuntemaan uusia ihmisiä paljon. Löysin sisäisen tempperamenttini. Opin uutta itsestäni, sinusta ja suhteesta. Kaikki oli vain uutta ja jännittävää ensimmäiset pari vuotta. Näimme pari kertaa viikossa, meillä, koska äitini oli melko tiukka menemisistäni. Yötä emme olleet yhdessä ennenkuin yli vuosi seurustelumme alettua. Kun aloimme viettää öitä yhdessä kaikki muuttui. Pääsin kiinni johonkin mitä en ollut kokenut ikinä. Myöhäisiä iltoja kylillä, alkoholia, rällästämistä, ajelua. Teinitytön pää oli aivan hämmästyksestä sekaisin, kun yhtäkkiä olinkin salaa vapaa tekemään mitä haluan. Melko pian ne illat kuitenkin alkoivat näyttää oikeaa luontoasi. Hoit rakastavasi, olit helläkin usein, sain kivoja viestejä sinulta. Olin onnellinen. Kunnes huomasin kuinka alkoholi sinua muutti. Olit kärkäs suustasi, tiuskit ja lopulta avoimesti raivosit minulle humaltuneena. En ymmärtänyt. Olit aivan eri-ihminen. Olit pelottava, aggressiivinen, kävit ihmisten kimppuun. En uskaltanut puhua sinulle. Pelkäsin sinua.

Silti jäin. Kaiken kaikkiaan näin liikaa.

Neljän vuoden seurustelun jälkeen muutuit kummalliseksi. Sinulla oli yhtäkkiä uusia minulle tuntemattomia kavereita, joita näit. Haisit usein omituiselle heillä käydessäsi. Sekavuutta, raivoa, apaattisuutta. Jopa itkua ja itkun sekaisia rakkaudentunnustuksia. Kunnes jäit kiinni. Huumausaineita. Vähän pilveä silloin ja  lopulta jotain muuta tällöin. Raivostuin, en suostunut. Kielsin sinulta kaiken ja sekös sinua kiinnosti. Eräänä iltana soitit olleesi toisen sängyssä koko yön, olevasi erittäin tyydytetty ja kysyit "tämä oli varmaan tässä?". Hetkellisesti sekosin. Miksi en riittänyt, miksi en kelvannut? Miksi halusit satuttaa näin? Huusin, itkin ja vihasin. Kävin pitkillä kävelyretkillä ollakseni yksin, ahdisti muitten seura. Sulkeuduin kotiini ja kun lähdin johonkin, lähdin sekoilemaan. Baari-iltoja tyttöjen kesken, jotka eivät aina päättyneet hyvin.

Pari kuukautta myöhemmin otin sinut takaisin kun anoit minua. Pääsit aineista eroon ajoissa. Hetken näytti että jotain oli vielä pelastettavissa. Laitoin sinut näyttämään naamasi porukoilleni ja äidin kylmä toteamus kertoi heidän mielipiteesi sinusta. "Omapahan on asiasi jos haluat kiivetä perse edellä puuhun". Anteeksi äiti <3 En tajunnut silloin kuinka oikeassa olit. En suostunut hyväksymään, että löytämäni poika oli kuin biologinen isäni. Minua satutettiin, henkisesti ja fyysisesti ja en suostunut ymmärtämään, että on lähdettävä. Muutin yhteen hänen kanssaan. Kaksi vuotta tuli asuttua yhdessä. Viikonloput olivat usein helvettiä. Lupaukset rikottiin. Perjantaina tulit kaljojen kanssa kotiin ja sunnuntaina kärsit krapulaa. Jos suutuin sinulle juomisesta, katosit raivarin jälkeen jonnekin juomaan. En saanut sinua kiinni puhelimella. Jos tulit yöksi kotiin, uhkailit henkeäni, koirani henkeä, rikoit tavaroita tai vain huusit. Olin huono, kun en antanut juoda. Muutimme isompaan kotiin, rahaa meni asumismenoihin enemmän. Rahat oli juomisesi takia loppu koko ajan. Kaljaan, auton osiin ja muuhun turhaan löytyi aina rahaa. Lopulta selvisi sekin. Nettivippejä, kasatolkulla nettivippejä. Postissa tuli erääntyvien laskujen lisäksi kirjeitä perintätoimistoilta ja syytteitä pahoinpitelyistä. Olit ehdonalaisessakin.

Henkisesti olin lopulta niin rikki, fyysisesti niin huonossa kunnossa, että valaistuin ja pistin sinut selkä seinää vasten. "Muuttuuko kaikki, sinä ja suhde, vai lähdenkö pois?" Et uskonut pystyväsi muuttumaan, joten vihdosta viimein lähdin. 6,5 vuotta suhdetta, josta ei jäänyt käteen kuin tuskaisia muistoja, katkeruutta ja arpinen sielu, joka oli aivan hukassa. Näin huumeita, näin alkoholismia, näin ja koin väkivaltaa niin henkistä kuin fyysistäkin. Minulla oli mustelmia, huonekaluja oli kannettu raivarisi jälkeen roskiin, kun paiskoit ne seinille. Ei riitä yksi tai kaksi kertaa kun siivoilin lasin tai peilin siruja lattialta, soitin sinulle ambulanssia vuotavan haavan takia tai poliisia kun pelkäsin henkeni puolesta. Ja sitten kysyt että miksi? Olitko todellakin niin sokea omalle sairaudellesi? Ja sille että minä elätin sinua, kun sinä joit rahojasi? Rakastitko? En tiedä, mutta nykyään tiedän että minä en rakastanut sinua, minä tarvitsin sinua. Olin ihastunut ja toit elämääni uutta, mutta rakkautta se ei ollut. Koska vasta tänäpäivänä tiedän mitä on olla oikeasti rakastettu miehen toimesta.

Muutin yhteisestä kodistamme elämäni ensimmäiseen omaan kotiin. Minulla oli kaksi koiraa seuranani, jotka luojan kiitos olin ottanut heti nimiini ja ne pysyivät minulla ilman sotaa. Minulla oli koti, johon sain kutsua ihmisia kun halusin. Jossa minun ei tarvinnut pelätä. Kävin läpi käsittämättömän vaiheen elämässäni ja pelastunut siitä. Olin sinkku ensimmäistä kertaa elämässäni ja olin enemmän elossa kuin koskaan. Kävin ihmisillä enemmän, kävin ulkona enemmän ja jos halusin sain olla kotona yksin vaikka ihan pimeässä ja kukaan ei häirinnyt. Tutustuin uusiin ihmisiin, ihmisiin jotka eivät liittyneet sinuun. Sain oman elämän. Mutta elämä pikkukunnassa ei ollut helppoa. Kaikki muistuttivat sinusta, kukaan ei puhunut muusta kuin sinusta. Olin vain sinun exäsi. En ollut vieläkään minä. Katosin menneisyyteni varjoon. Kunnes muutin elämäni viidennen kerran. Muutin pois pienestä tuppukylästä hieman isompaan, lähemmäs kaupunkia, pois kaikesta vanhasta. Toiseen omaan kotiini.

Aloin tavata ihmisiä kaupungissa, tutustuin ihmisiin joita kukaan tuttuni ei tuntenut, laihduin parhaillaan 21kg. Olin hyvinvoiva. Minulla oli työtä, auto, koirat, ystäviä vain muutama, mutta sitäkin parempia. Tein asioita itseäni varten. Kun vihdoin pääsin sinusta yli, sinä tajusit menetyksesi. Yöllisiä itkupuheluita, kaipaavia puheluita, menneiden muistelu puheluita. Yritit yöksi.. En jaksanut enää välittää. Aloitin elämän ilman sinua ja nyt olet vain harmaan sävyinen muisto taka-alalla. Muistot sinusta alkoivat kadota, aloin parantua. Sinusta muistutti vain velat joihin olin joutunut elättäessäni meitä. Ne minua jahtaavat edelleen, nyt kun muut pedot ovat luovuttaneet. Elin onnellisena. Hain elämäni suurta rakkautta ja tapasin monta, jotka eivät sitä olleet. Ihastuin, nautiskelin, olin hassu. Olin utelias ja toimelias. Olin löytänyt palasia elämääni. Onnellisia palasia, jotka eivät kadonneet tuulessa.

"Ystäväni" olivat hävinneet. Minulle jäi muutama, kultaakin kalliimpi, aito ystävä. Sellaisia elämäni enkeleitä, joiden olen huomannut pysyvän missä vain myrskyssä mukana. Sellaisia joita välimatkakaan ei kadota. Sellaisia aikuisia ystäviä, joiden kanssa voi tehdä lapsellisiakin juttuja. Täydellisiä minulle <3

Ja kun olin miesten suhteen jo toivoni menettänyt, löysin jotain mikä valaisee tänäkin päivänä elämääni. <3
Ja äiti: Älä pelkää, nyt minulla on kaikki hyvin <3

Alkulähteillä. Blogin kirjoittajan taustat osa 1.

Olen muuttanut elämässäni kuusi kertaa. Kuusi kertaa pakannut tavarani ja vaihtanut kotia. Aloittanut jotain puhtaalta pöydältä ja opetellut kirjoittamaan eri osoitteen virallisiin papereihin. Olen tosin asunut vain neljällä eri paikkakunnalla, mutta siitä kerron myöhemmin enemmän.

Ensimmäinen paikkakunta, missä lapsuudenkotinikin on, on nykyään melkoista vauhtia kasvava kunta. Vietin siellä elämäni kolmetoista ensimmäistä vuotta. Niihin vuosiin sisältyi paljon hyviä muistoja, mutta monta onnetontakin muistoa, jotka ovat kasvattaneet minua ihmisenä vahvemmaksi.

Muistan naapurustomme. Tien, jonka varrella asui monta lapsiperhettä. Me lapset leikittiin usein porukalla tai porukoissa. Muistan mitä omituisempia leikkejä pitkin teitä, pihoja ja metsää. Rupeaa naurattamaan, kun ajatteleekin kaikkea mitä meille sattui ja tapahtui. Ensimmäisellä asuinkunnallani kävin partiota seitsemän vuotta, siellä aloitin koulun, siellä ihastuin ensimmäisen kerran ja toisenkin. Siellä "seurustelin" ensimmäisen kerran, vaikka nykyään kun miettii ei sitä voinut edes seurusteluksi sanoa. Lasten leikkejä. Paljon hyviä muistoja <3

Mutta myös huonoja. Isän alkoholismi, pelko isän menettämisestä ja myöhemmin isän takaisin tulosta. Omasta halusta kouluunmeno vuotta aikaisemmin kuin muut. Koulussa kiusatuksi tuleminen iän takia. Kovin pieni muotoisesti, nykymaailmaa seuratessa, mutta pienelle lapselle se teki kipeää. Olin arka ja ujo. Ja sitä on helppo ihmisten käyttää hyväkseen. 7.luokalle mennessä sain raudat ja silmälasit vielä kaiken päälle. Auts, kuinka kliseistä. Mutta selvisin. Ja kutakuinkin olin onnellinen silti. Koska kaikesta pään aukomisesta huolimatta, en ollut yksin. 

Tuntuu että olen unohtanut lapsuudestani ihan liikaa. Muistan tosi pienenä tyttönä haistamani mummon hajuveden tuoksun edelleen ja sen että se tuoksui matossa. Muistan senkin minkälaisesta matosta oli kyse. Mutta en muista millään useimpia luokkaretkiämme koulussa tai mitkä olivat lempivaatteitani pienenä. Yksi tämän paikkakunnan paras muisto on edelleen minusta se, kun tapasin äitini nykyisen miehen, "isäni", ensimmäistä kertaa. Muistan kuinka meitä oltiin vahtimassa, mutta jostain syystä uni ei tullut vaikka oli jo myöhä. Äiti tuli kotiin treffeiltä ja kyseinen mies tuli ensimmäistä kertaa käymään meillä, tai ainakin niin minä asian muistan. Huusin sängystä äitiä, kun kuulin heidän tulevan ja nähtyäni Isin, halusin heti halata häntäkin. Muistan vaaleanharmaa-punaisen paidan, joka hänellä oli päällä ja muistan sen käsittämättömän turvallisuuden tunteen, jonka hän toi. Olen siitä edelleen kiitollinen hänelle. Hänestä on vuosien saatossa tullut minulle isä. Kun minulle puhutaan vanhemmistani tai minä puhun heistä, en edes mieti ketä tarkoitan sanalla ISÄ. Ei ole kuin yksi vaihtoehto.

En muista koska olin yksin kotona ensimmäistä kertaa tai  miltä se tuntui. Olen unohtanut niin paljon. Mutta muistan koulumatkani, ensimmäisen pusuni, monia noloja ja hauskoja hetkiä. Muistan jopa koulumatkan varrella asuneen tädin pienen koiransa kanssa. Se oli laivakoira ja pussasi korvia kun sen otti syliin. Muistan ojaan tehdyn lumimajan, naapurin pihaan tehdyn valtavan lumimäen. Muistan naapurin sedän koiran, jota vähän pelkäsin. Se kun oli pieni, pullea ja ripauksen äksykin. Muistan kuinka se joskus jotain lasta oli näykkäissytkin. Muistan kuinka oli normaalia mennä naapuriin avoimesta ovesta sisään etsimään leikkikaveria vaikka naapurin iskä pelotti vähän myös. 

Mutta muistan parhaiten tunteen, joka minut valtasi, kun minulle kerrottiin että muutamme. Suutuin, itkin, ahdistuin. Se oli pelottavaa. Ajattelin, että silloiset ystävät pysyvät ikuisesti, mutta maailma kadottaa ihmiset. Pitkä välimatka, harvoin näkemiset ja uudet kaverit. En tiedä tuntisinko toisia ihmisiä enää. Elämänkoulu muokkaa meistä kaikista tyystin erilaisia, kuin mitä olimme lapsina. Olisi hauska nähdä mitä kaikista entisistä tutuista on tullut nykyään. 

7-luokan jälkeen kesälomalla muutimme seuraavaan pieneen kuntaan. Idylliseen maalaiskuntaan, jonka luonnonläheisyyttä rakastan edelleen. Mutta yhä harvempia ihmisiä siellä. Kunnan kaunis ulkomuoto peittää monta mätää sisältöä. Tämän kunnan sisällä muutin myös seuraavat kolme kertaa.

Aloitin 8.luokan uudella paikkakunnalla. Mieli oli pahimman luokan myllerryksessä pelkästään iän takia ja siihen lisäksi se, että ikäni utelu alkoi taas alusta. Ajauduin seuraan, jossa minua käytettiin. Ujous ja arkuus eivät hevillä lähde, joten oli helppoa saada minut tekemään asioita. Uusiin ihmisiin tutustumista, vanhan pienen koulun jälkeen suurempaan uuteen kouluun opettelua. Niitä portaita oli ihan törkeesti! Tai nyt kun ajattelee niin ei, mutta silloin kun niitä piti ravata päivittäin monta kertaa niin oli. Koulu alkoi sujumaan, kavereita löytyi, vuosien aikana ne tosin vaihtuivat muutamaan otteeseen. 

Kävin rippikoulun, sain uusia kavereita liudan, aloitin hommat seurakunnassa. Ne lastenleirit ja rippileirit, joissa olin isosena tai ohjaajana olivat varmaan elämäni parasta aikaa. Vanha tunnelmallinen leirikeskus, liuta lapsia jotka katsoivat sua arvostaen koska olit vanhempi, täyttä katastrofiainesta olevia hullutteluja ripareilla, naurua, villasukkia, auringonlaskuja laiturilla. Käytävän vartioimista ja isosten salaiset herkkuhetket leirikeskuksen keittiönlattialla. Niin monta hyvää muistoa, jotka tuovat hymyn huulille edelleen. Ja yksi ystävä, joka jäi kaiken jälkeen edelleen elämääni, nykyisestä välimatkasta huolimatta <3

Oman rippikouluni jälkeen tapahtui elämää muokkaavia asioita. Yksi suurimmista oli se, että rakastuin. Tai niin luulin.