Alkulähteillä. Blogin kirjoittajan taustat osa 1.

Olen muuttanut elämässäni kuusi kertaa. Kuusi kertaa pakannut tavarani ja vaihtanut kotia. Aloittanut jotain puhtaalta pöydältä ja opetellut kirjoittamaan eri osoitteen virallisiin papereihin. Olen tosin asunut vain neljällä eri paikkakunnalla, mutta siitä kerron myöhemmin enemmän.

Ensimmäinen paikkakunta, missä lapsuudenkotinikin on, on nykyään melkoista vauhtia kasvava kunta. Vietin siellä elämäni kolmetoista ensimmäistä vuotta. Niihin vuosiin sisältyi paljon hyviä muistoja, mutta monta onnetontakin muistoa, jotka ovat kasvattaneet minua ihmisenä vahvemmaksi.

Muistan naapurustomme. Tien, jonka varrella asui monta lapsiperhettä. Me lapset leikittiin usein porukalla tai porukoissa. Muistan mitä omituisempia leikkejä pitkin teitä, pihoja ja metsää. Rupeaa naurattamaan, kun ajatteleekin kaikkea mitä meille sattui ja tapahtui. Ensimmäisellä asuinkunnallani kävin partiota seitsemän vuotta, siellä aloitin koulun, siellä ihastuin ensimmäisen kerran ja toisenkin. Siellä "seurustelin" ensimmäisen kerran, vaikka nykyään kun miettii ei sitä voinut edes seurusteluksi sanoa. Lasten leikkejä. Paljon hyviä muistoja <3

Mutta myös huonoja. Isän alkoholismi, pelko isän menettämisestä ja myöhemmin isän takaisin tulosta. Omasta halusta kouluunmeno vuotta aikaisemmin kuin muut. Koulussa kiusatuksi tuleminen iän takia. Kovin pieni muotoisesti, nykymaailmaa seuratessa, mutta pienelle lapselle se teki kipeää. Olin arka ja ujo. Ja sitä on helppo ihmisten käyttää hyväkseen. 7.luokalle mennessä sain raudat ja silmälasit vielä kaiken päälle. Auts, kuinka kliseistä. Mutta selvisin. Ja kutakuinkin olin onnellinen silti. Koska kaikesta pään aukomisesta huolimatta, en ollut yksin. 

Tuntuu että olen unohtanut lapsuudestani ihan liikaa. Muistan tosi pienenä tyttönä haistamani mummon hajuveden tuoksun edelleen ja sen että se tuoksui matossa. Muistan senkin minkälaisesta matosta oli kyse. Mutta en muista millään useimpia luokkaretkiämme koulussa tai mitkä olivat lempivaatteitani pienenä. Yksi tämän paikkakunnan paras muisto on edelleen minusta se, kun tapasin äitini nykyisen miehen, "isäni", ensimmäistä kertaa. Muistan kuinka meitä oltiin vahtimassa, mutta jostain syystä uni ei tullut vaikka oli jo myöhä. Äiti tuli kotiin treffeiltä ja kyseinen mies tuli ensimmäistä kertaa käymään meillä, tai ainakin niin minä asian muistan. Huusin sängystä äitiä, kun kuulin heidän tulevan ja nähtyäni Isin, halusin heti halata häntäkin. Muistan vaaleanharmaa-punaisen paidan, joka hänellä oli päällä ja muistan sen käsittämättömän turvallisuuden tunteen, jonka hän toi. Olen siitä edelleen kiitollinen hänelle. Hänestä on vuosien saatossa tullut minulle isä. Kun minulle puhutaan vanhemmistani tai minä puhun heistä, en edes mieti ketä tarkoitan sanalla ISÄ. Ei ole kuin yksi vaihtoehto.

En muista koska olin yksin kotona ensimmäistä kertaa tai  miltä se tuntui. Olen unohtanut niin paljon. Mutta muistan koulumatkani, ensimmäisen pusuni, monia noloja ja hauskoja hetkiä. Muistan jopa koulumatkan varrella asuneen tädin pienen koiransa kanssa. Se oli laivakoira ja pussasi korvia kun sen otti syliin. Muistan ojaan tehdyn lumimajan, naapurin pihaan tehdyn valtavan lumimäen. Muistan naapurin sedän koiran, jota vähän pelkäsin. Se kun oli pieni, pullea ja ripauksen äksykin. Muistan kuinka se joskus jotain lasta oli näykkäissytkin. Muistan kuinka oli normaalia mennä naapuriin avoimesta ovesta sisään etsimään leikkikaveria vaikka naapurin iskä pelotti vähän myös. 

Mutta muistan parhaiten tunteen, joka minut valtasi, kun minulle kerrottiin että muutamme. Suutuin, itkin, ahdistuin. Se oli pelottavaa. Ajattelin, että silloiset ystävät pysyvät ikuisesti, mutta maailma kadottaa ihmiset. Pitkä välimatka, harvoin näkemiset ja uudet kaverit. En tiedä tuntisinko toisia ihmisiä enää. Elämänkoulu muokkaa meistä kaikista tyystin erilaisia, kuin mitä olimme lapsina. Olisi hauska nähdä mitä kaikista entisistä tutuista on tullut nykyään. 

7-luokan jälkeen kesälomalla muutimme seuraavaan pieneen kuntaan. Idylliseen maalaiskuntaan, jonka luonnonläheisyyttä rakastan edelleen. Mutta yhä harvempia ihmisiä siellä. Kunnan kaunis ulkomuoto peittää monta mätää sisältöä. Tämän kunnan sisällä muutin myös seuraavat kolme kertaa.

Aloitin 8.luokan uudella paikkakunnalla. Mieli oli pahimman luokan myllerryksessä pelkästään iän takia ja siihen lisäksi se, että ikäni utelu alkoi taas alusta. Ajauduin seuraan, jossa minua käytettiin. Ujous ja arkuus eivät hevillä lähde, joten oli helppoa saada minut tekemään asioita. Uusiin ihmisiin tutustumista, vanhan pienen koulun jälkeen suurempaan uuteen kouluun opettelua. Niitä portaita oli ihan törkeesti! Tai nyt kun ajattelee niin ei, mutta silloin kun niitä piti ravata päivittäin monta kertaa niin oli. Koulu alkoi sujumaan, kavereita löytyi, vuosien aikana ne tosin vaihtuivat muutamaan otteeseen. 

Kävin rippikoulun, sain uusia kavereita liudan, aloitin hommat seurakunnassa. Ne lastenleirit ja rippileirit, joissa olin isosena tai ohjaajana olivat varmaan elämäni parasta aikaa. Vanha tunnelmallinen leirikeskus, liuta lapsia jotka katsoivat sua arvostaen koska olit vanhempi, täyttä katastrofiainesta olevia hullutteluja ripareilla, naurua, villasukkia, auringonlaskuja laiturilla. Käytävän vartioimista ja isosten salaiset herkkuhetket leirikeskuksen keittiönlattialla. Niin monta hyvää muistoa, jotka tuovat hymyn huulille edelleen. Ja yksi ystävä, joka jäi kaiken jälkeen edelleen elämääni, nykyisestä välimatkasta huolimatta <3

Oman rippikouluni jälkeen tapahtui elämää muokkaavia asioita. Yksi suurimmista oli se, että rakastuin. Tai niin luulin.