Rippikoulusta se lähti. Ja 6,5 vuotta sitä kesti. Meistä alettiin jo sanoa ettemme ikinä eroaisi. Mutta harva näki lopulta sen kaiken taakse. Osa näki vain pahan, osa näki vain hyvän. Kukaan meidän lisäksemme ei nähnyt kokonaisuutta.
Rippileirin jälkeen yhteyden pito ei loppunutkaan. Ensin se oli vain huvittavaa, sitten ihastuttavaa. Jossain kohti sitä huomasi seurustelevansa. Kaikki oli uutta ja jännittävää. Ensimmäinen poikaystävä, niin erilainen kuin minä. Minä olin ujo ja arka, sisältäni täynnä mahdollisuuksia niin moneen muuhun, mutta arka ulkokuori piti visusti piilossa kaiken. Olin tottunut olemaan huomaamaton. Piilossa. Jonkun huomio nosti minut pilviin. Hän oli koulun rämäpää. Usein ongelmissa. Joi, poltti, meni ja temmelsi. Mopoja, myöhään ulkona olemista, paheksuntaa. Minä joka olin elänyt kaikelta piilossa koko pienen elämäni, harvoin käynyt muualla kuin seurakunnan nuortenilloissa, en ikinä ollut myöhään ulkona. Olimme kummallinen pari. Ja pienen kunnan juorut kertoivatkin nopeasti huhujaan siitä kuinka olen raskaana tai muuta kummallista. Mutta en lopettanut.
Pikku hiljaa aika sinun kanssasi teki tehtävänsä. Minusta tuli avoimempi, rääväsuisempi ja opin puolustamaan itseäni. Siitä olen kiitollinen. En ollut koulussa ketään alempiarvoisempi. Kukaan ei katsonut minua säälien. Katseet muuttuivat uteliaiksi tai hämmästyneiksi, joillain myös vihaisiksi tai arvosteleviksi. Ihmiset tervehtivät, opin tuntemaan uusia ihmisiä paljon. Löysin sisäisen tempperamenttini. Opin uutta itsestäni, sinusta ja suhteesta. Kaikki oli vain uutta ja jännittävää ensimmäiset pari vuotta. Näimme pari kertaa viikossa, meillä, koska äitini oli melko tiukka menemisistäni. Yötä emme olleet yhdessä ennenkuin yli vuosi seurustelumme alettua. Kun aloimme viettää öitä yhdessä kaikki muuttui. Pääsin kiinni johonkin mitä en ollut kokenut ikinä. Myöhäisiä iltoja kylillä, alkoholia, rällästämistä, ajelua. Teinitytön pää oli aivan hämmästyksestä sekaisin, kun yhtäkkiä olinkin salaa vapaa tekemään mitä haluan. Melko pian ne illat kuitenkin alkoivat näyttää oikeaa luontoasi. Hoit rakastavasi, olit helläkin usein, sain kivoja viestejä sinulta. Olin onnellinen. Kunnes huomasin kuinka alkoholi sinua muutti. Olit kärkäs suustasi, tiuskit ja lopulta avoimesti raivosit minulle humaltuneena. En ymmärtänyt. Olit aivan eri-ihminen. Olit pelottava, aggressiivinen, kävit ihmisten kimppuun. En uskaltanut puhua sinulle. Pelkäsin sinua.
Silti jäin. Kaiken kaikkiaan näin liikaa.
Neljän vuoden seurustelun jälkeen muutuit kummalliseksi. Sinulla oli yhtäkkiä uusia minulle tuntemattomia kavereita, joita näit. Haisit usein omituiselle heillä käydessäsi. Sekavuutta, raivoa, apaattisuutta. Jopa itkua ja itkun sekaisia rakkaudentunnustuksia. Kunnes jäit kiinni. Huumausaineita. Vähän pilveä silloin ja lopulta jotain muuta tällöin. Raivostuin, en suostunut. Kielsin sinulta kaiken ja sekös sinua kiinnosti. Eräänä iltana soitit olleesi toisen sängyssä koko yön, olevasi erittäin tyydytetty ja kysyit "tämä oli varmaan tässä?". Hetkellisesti sekosin. Miksi en riittänyt, miksi en kelvannut? Miksi halusit satuttaa näin? Huusin, itkin ja vihasin. Kävin pitkillä kävelyretkillä ollakseni yksin, ahdisti muitten seura. Sulkeuduin kotiini ja kun lähdin johonkin, lähdin sekoilemaan. Baari-iltoja tyttöjen kesken, jotka eivät aina päättyneet hyvin.
Pari kuukautta myöhemmin otin sinut takaisin kun anoit minua. Pääsit aineista eroon ajoissa. Hetken näytti että jotain oli vielä pelastettavissa. Laitoin sinut näyttämään naamasi porukoilleni ja äidin kylmä toteamus kertoi heidän mielipiteesi sinusta. "Omapahan on asiasi jos haluat kiivetä perse edellä puuhun". Anteeksi äiti <3 En tajunnut silloin kuinka oikeassa olit. En suostunut hyväksymään, että löytämäni poika oli kuin biologinen isäni. Minua satutettiin, henkisesti ja fyysisesti ja en suostunut ymmärtämään, että on lähdettävä. Muutin yhteen hänen kanssaan. Kaksi vuotta tuli asuttua yhdessä. Viikonloput olivat usein helvettiä. Lupaukset rikottiin. Perjantaina tulit kaljojen kanssa kotiin ja sunnuntaina kärsit krapulaa. Jos suutuin sinulle juomisesta, katosit raivarin jälkeen jonnekin juomaan. En saanut sinua kiinni puhelimella. Jos tulit yöksi kotiin, uhkailit henkeäni, koirani henkeä, rikoit tavaroita tai vain huusit. Olin huono, kun en antanut juoda. Muutimme isompaan kotiin, rahaa meni asumismenoihin enemmän. Rahat oli juomisesi takia loppu koko ajan. Kaljaan, auton osiin ja muuhun turhaan löytyi aina rahaa. Lopulta selvisi sekin. Nettivippejä, kasatolkulla nettivippejä. Postissa tuli erääntyvien laskujen lisäksi kirjeitä perintätoimistoilta ja syytteitä pahoinpitelyistä. Olit ehdonalaisessakin.
Henkisesti olin lopulta niin rikki, fyysisesti niin huonossa kunnossa, että valaistuin ja pistin sinut selkä seinää vasten. "Muuttuuko kaikki, sinä ja suhde, vai lähdenkö pois?" Et uskonut pystyväsi muuttumaan, joten vihdosta viimein lähdin. 6,5 vuotta suhdetta, josta ei jäänyt käteen kuin tuskaisia muistoja, katkeruutta ja arpinen sielu, joka oli aivan hukassa. Näin huumeita, näin alkoholismia, näin ja koin väkivaltaa niin henkistä kuin fyysistäkin. Minulla oli mustelmia, huonekaluja oli kannettu raivarisi jälkeen roskiin, kun paiskoit ne seinille. Ei riitä yksi tai kaksi kertaa kun siivoilin lasin tai peilin siruja lattialta, soitin sinulle ambulanssia vuotavan haavan takia tai poliisia kun pelkäsin henkeni puolesta. Ja sitten kysyt että miksi? Olitko todellakin niin sokea omalle sairaudellesi? Ja sille että minä elätin sinua, kun sinä joit rahojasi? Rakastitko? En tiedä, mutta nykyään tiedän että minä en rakastanut sinua, minä tarvitsin sinua. Olin ihastunut ja toit elämääni uutta, mutta rakkautta se ei ollut. Koska vasta tänäpäivänä tiedän mitä on olla oikeasti rakastettu miehen toimesta.
Muutin yhteisestä kodistamme elämäni ensimmäiseen omaan kotiin. Minulla oli kaksi koiraa seuranani, jotka luojan kiitos olin ottanut heti nimiini ja ne pysyivät minulla ilman sotaa. Minulla oli koti, johon sain kutsua ihmisia kun halusin. Jossa minun ei tarvinnut pelätä. Kävin läpi käsittämättömän vaiheen elämässäni ja pelastunut siitä. Olin sinkku ensimmäistä kertaa elämässäni ja olin enemmän elossa kuin koskaan. Kävin ihmisillä enemmän, kävin ulkona enemmän ja jos halusin sain olla kotona yksin vaikka ihan pimeässä ja kukaan ei häirinnyt. Tutustuin uusiin ihmisiin, ihmisiin jotka eivät liittyneet sinuun. Sain oman elämän. Mutta elämä pikkukunnassa ei ollut helppoa. Kaikki muistuttivat sinusta, kukaan ei puhunut muusta kuin sinusta. Olin vain sinun exäsi. En ollut vieläkään minä. Katosin menneisyyteni varjoon. Kunnes muutin elämäni viidennen kerran. Muutin pois pienestä tuppukylästä hieman isompaan, lähemmäs kaupunkia, pois kaikesta vanhasta. Toiseen omaan kotiini.
Aloin tavata ihmisiä kaupungissa, tutustuin ihmisiin joita kukaan tuttuni ei tuntenut, laihduin parhaillaan 21kg. Olin hyvinvoiva. Minulla oli työtä, auto, koirat, ystäviä vain muutama, mutta sitäkin parempia. Tein asioita itseäni varten. Kun vihdoin pääsin sinusta yli, sinä tajusit menetyksesi. Yöllisiä itkupuheluita, kaipaavia puheluita, menneiden muistelu puheluita. Yritit yöksi.. En jaksanut enää välittää. Aloitin elämän ilman sinua ja nyt olet vain harmaan sävyinen muisto taka-alalla. Muistot sinusta alkoivat kadota, aloin parantua. Sinusta muistutti vain velat joihin olin joutunut elättäessäni meitä. Ne minua jahtaavat edelleen, nyt kun muut pedot ovat luovuttaneet. Elin onnellisena. Hain elämäni suurta rakkautta ja tapasin monta, jotka eivät sitä olleet. Ihastuin, nautiskelin, olin hassu. Olin utelias ja toimelias. Olin löytänyt palasia elämääni. Onnellisia palasia, jotka eivät kadonneet tuulessa.
"Ystäväni" olivat hävinneet. Minulle jäi muutama, kultaakin kalliimpi, aito ystävä. Sellaisia elämäni enkeleitä, joiden olen huomannut pysyvän missä vain myrskyssä mukana. Sellaisia joita välimatkakaan ei kadota. Sellaisia aikuisia ystäviä, joiden kanssa voi tehdä lapsellisiakin juttuja. Täydellisiä minulle <3
Ja kun olin miesten suhteen jo toivoni menettänyt, löysin jotain mikä valaisee tänäkin päivänä elämääni. <3
Ja äiti: Älä pelkää, nyt minulla on kaikki hyvin <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.