Koska rakkaudesta tuli ohimenevä vaihe?

Istun sohvalla ja katselen asuntoa ympärilläni. Se on karuhkolla tyylillä sisustettu tai ehkä ennemminkin jätetty sisustamatta. Miehen koti. Moni asia olisi toisin kun nainenkin asuisi täällä. Mutta niinhän se aina on. Mies ja nainen täydentävät toisiaan, siinä missä mies keskittyy suurempiin kokonaisuuksiin, nainen tekee kodista kodin huomioimalla ne pienet kodikkuuteen vaikuttavat tekijät. Yhdessä kaiken kuuluisi olla hyvin. Mutta niin kovin harvoin niin on.

Avioerot, avoerot ja parisuhteen päätökset ovat arkipäivää. Sitä tehdään nykyään koko ajan. Vaihdetaan sitä rakasta kuin tumppua tai päätetään suhde milloin minkäkin vähäpätöisen syyn takia. Sitä tulee mietittyä, näin kahdesti avoeron läpi käyneenä, että koska sitten oikeasti on hyvä syy erota? Koska on oikeasti aika myöntää, ettei suhde voi tehdä sinua onnelliseksi, vaan siitä on lähdettävä. Ja koska se on vain "vähän vaikeampi vaihe" elämässä? Olenko minä eronnut oikeista syistä? Vai lähtenyt ja luovuttanut liian aikaisin? Koska on aika ajatella vain itseään ja tehdä itsensä onnelliseksi? Kuinka kauan on oikein yrittää vääntää suhteesta toimivaa ja pysyvää?

Koska aikakausi teki suhde-elämästä tälläisen pelin? Ollako vai eikö olla? Koska ihmiset lakkasivat yrittämästä tehdä edes asioille jotain, koska avioerosta tuli "normijuttu"? Sitä tehdään jatkuvasti, miksei mekin... En voi ymmärtää. Jos on menty niin pitkälle, että muutetaan yhteen niin eikö sen kuuluisi tarkoittaa, että toisen kanssa haluaa olla pysyvästi. Ja jos näin on, niin eikö silloin kuuluisi tehdä kaikkensa saadakseen sen säilymään? Olet vihainen hänelle? No korjaa luusi ja painu toiseen huoneeseen rauhoittumaan. Selvittäkää asiat. Puhukaa, kunnes vihaatte puhumista ja jatkakaa suutelemalla kunnes ette tunne huulianne. Jos rakastatte, niin näyttäkää se. Ei vain kauniin sanoin ja sanakiertein, vaan teoin ja pienin huomionosoituksin. Muistakaa hänen lempivärinsä, kuunnelkaa oikeasti kun hän kertoo ystävistään, jakakaa elämänne toisillenne niin että voitte oikeasti sanoa tuntevanne toisenne. Halutkaa toisianne niin kipeästi, että ette voi luopua toisistanne. Olkaa ystäviä, olkaa rakastavaisia ja ennen kaikkea olkaa taistelijoita. Älkää ryhtykö mihinkään, ennenkuin olette varmoja, että haluatte antaa sille kaikkenne. Vasta sitten sanokaa ääneen olevanne te.

Itse elän etsikko kautta. Katselen pieniä asioita ja mietin sopimistani niihin. Nautin jokaisesta tapaamisestamme, jona nauran ainakin kerran. Nautin öistä vieressäsi, koska nukut tavalla josta pidän, kiinni pitäen. Et päästä irti ennen kuin olen nukahtanut ja öisinkin saatan herätä, kun tulet ihooni kiinni lämmittäen minua ihollasi yhtä paljon kuin sisältänikin. Sinä välität. Ja silloin minäkään en voi olla välittämättä. En kuitenkaan sano vielä tahdon. En vielä myönny olemaan täysin me. Koska haluan olla varmempi itsestäni ja varmempi sinusta. En tyytyä ihastukseen, joka menee ohi ja rikkoo tällöin kaiken hauraan ja kauniin ympäriltään. En halua hajota, enkä hajottaa. Haluan rakentaa niin, että elämä myös kestää. Eikä jälleen sirpaloidu katkerasti ja repivästi. Olet sisältäsi niin kaunis ja herkkä, ja minä niin rikkonainen ja maailman tuhrima. Pelkään suuresti, etten pysty tekemään sinua onnelliseksi ja olemaan itse onnellinen samalla. Siksi tarvitsen aikani. Voidakseni uskoa, ettei kaikki kaunis jälleen katoa.

Elämä on jättänyt jälkensä. Se on kuitenkin myös kaikessa katkerassa kauneudessaan opettanut jotain. Se jatkuu. Se jatkuu yksin, kaksin ja kolmin. Se jatkuu juuri niinkuin me sen rakennamme. Minulta se vaati aikansa, mutta nyt olen minä. En mikään helppo nakki, mutta en ehkä vielä aivan mahdotonkaan. Hallita minua ei voi, mutta kanssani pystyy kulkemaan. Se on sinusta kiinni kuinka pitkän matkan seurassani kuljet. Oveni ovat auki molempiin suuntiin. On sinusta kiinni kuinka lujasti olet valmis taistelemaan.