Avaan oven ja automaattisesti estän jalalla koiraa juoksemasta rappukäytävään innostuksissaan, kunnes tajuan näyttäväni idiootilta. Kämppä on kuoleman hiljainen ja jokainen kohta asunnosta muistuttaa koirasta.
Koirani sai myrkytyksen. Ja vaikka istuin monta tuntia Tuhatjalan odotus huoneessa, itkin, mietin, odotin ja pelkäsin, ja jopa rukoilin, niin minun oli pakko antaa lupa lopettaa koira.
Todettuani saaneeni järjettömän suuren laskun lisäksi vain laatikon jossa oli pieni hitaasti kylmenevä koiran ruumis, että olen tällä hetkellä maailmassa enemmän yksin kuin koskaan ennen. Vastikään jouduin suuren surun saattamana päättämään että ensimmäinen koirani laitetaan ikiuneen ettei se kärsisi, ja nyt jo minulta riistetään toinenkin elämäni ilon aihe. Yksi syy taas vähemmän nousta aamulla sängystä. Sydämeni vuotaa verta ja olen suunnattoman suruni lisäksi toivottaman vihainen. Mitä helvettiä minusta halutaan jos en elämässäni muuta kuin menetä minulle rakkaita olentoja? En yksinkertaisesti jaksa.
Romahdin pesuhuoneen lattialle koiran lelun kanssa. Rutistin pientä tiikeriä niin lujaa että rintaani sattui. Itkin aivan hallitsemattomasti vartin kylmällä laattalattialla tuskaani. Edelleen sisälläni sydän vuotaa verta ja huudan kaikessa hiljaisuudessa ääneni käheäksi tästä kivusta. Minua sattuu niin että pelkään että sydämestäni ei ole enää mitään annettavaa kenellekkään kun siitä revitään vain paloja irti koko ajan.
Istun sohvalla. Asunto on täynnä muistoja, mutta en halua edes asua siellä enää. Niin kauniista kodista on tullut kylmä ja onneton. Sen sydän on viety pois. Kukaan ei enää odota minua kotiin.. Onko siis enää syytä tulla kotiin. Ei röhinää, ei tuhinaa, ei heiluvaa häntää, ei leluja ympäri asuntoa. Ei ketään joka istuisi iltaisin sohvalla seurana.. Ei ketään jota silittää. Ei ketään, jonka turkkiin painaa päänsä kun koko muu maailma tuntuu kaatuvan päälle. Ei ketään. On vain pieni tyhjä koti, täynnä surua ja kaipausta. Olen yksin. Olen enemmän yksin kuin olen kertaakaan elämässäni ollut.
Hyvästi rakas pieni koirani. Kaikessa kamaluudessasikin, olit minulle elämän valo. Sinun tassujesi ääni sai minut nousemaan aamuisin, sinun heiluva häntäsi sai minut tulemaan kotiin iltaisin. Ja sinun puhtaasti rakastava olemuksesi oli jotain niin käsittämättömän kaunista, että en tiedä uskonko kauneuteen enää koskaan samanlailla kuin ennen. <3
Kaipaan sinua, katselen tähtiin ja toivon näkevän sinut vielä.. Edes vilaukselta, että olisi kunnolla aikaa jättää hyvästit. Ettei viimeinen muistoni sinusta olisi se jo tämän maailman jättänyt raasu olento, joka oli kaikin keinoin koitettu pelastaa.
Suutelin otsaasi viimeisen kerran, silitin turkkiasi viimeisen kerran ja katson kun sinut irroitetaan piuhoista ja laitetaan laatikkoon. Kannan laatikon autoon varoen, kuin pelkäisin sinuun vieläkin sattuvan. Ajan kotiin, pihassa huomaan etten muista matkasta mitään. Suljen auton ovet ja avaan oven pimeyteen. Koti jolla ei ole sydäntä, itkee kanssani kyyneleitä, joita en tiennyt voivani enää vuodattaa kaiken itkemisen jälkeen. Putoan polvilleni ja halaan itseäni. Tänään sattuu, tänään sattuu niin helvetisti että en tiedä miten tästä enää ikinä selviän... </3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.