Musta päivä

Olen tänään kerännyt koko päivän negatiivisia tunteita mukaani. Ne ovat vaanineet nurkassa jo aamulla noustessani ja lähestyneet minua yksi kerrallaan, tehden olostani kuvottavan ja tuskallisen tänään.

Aamulla herätessäni tajusin unohtaneeni lääkäriaikani. Kauheella kiireellä kaksi aamu-unista lasta sängyistä ja iänikuinen taistelu käyntiin, että saan lapset tarhaan ajoissa. Ehdin juuri ja juuri ajoissa terveysaseman ovista sisään. Neuvolan tiloissa kontrollikäynti, joka sisälti taas tuskaistakin tuskallisemman lauseen "Jos aiot lapsia hommata, niin koita toimia nopeasti". Kuin minulle sanottaisiin, että parasta ennen- päiväykseni on tulossa, tee jotain. Olen nuori nainen ja minua hoputetaan tekemään lapsia, vaikka pienestä pitäen on hoettu "ei ole kiire". No nyt on. Mutta elämäntilanne ei anna myöten omille lapsille, kun päivästä toiseen taistelen taisteluita jo puolison lasten kanssa. Koska tämä helpottaa? Koska tästä tulee luontevaa? Koska kykenen tuntemaan äidillisiä tunteita? Vai pystynkö koskaan. Suru valtasi minut sydän juuriani myöten.

Mieli maassa suuntasin töihin. Laitoin puoliskolle viestiä neuvolakäynnistä ja toivoin salaa mielessäni, että neuvolakäynti voisi olla pian eri syystä. Miehille tyypillisen tylyn vastauksen jälkeen, kommunikointi menikin sitten perseelleen ja mieli musteni lisää. Töissä oli koko päivän hulina joka aiheutti vain saatanasti stressiä. Olo alkoi olla jo kuin ilmapallolla, joka on täytetty mustalla maalatulla vedellä. Pian poksahtaa.

Kotiin tullessani odotin pientä hengähdystaukoa, joka näinä päivinä yleensä on. Maalailin kuvia mieleeni hellästä hetkestä rakkaani kanssa tai ihan vain jostain puuhasta mistä itse nautin. Mutta tullessani kotiin, ilmoitettiin että lapset tulevat jo kotiin. Se siitä. Tiuskin, varmaankin turhaa, turhautuessani ja juoksin kotiin. Tuli itku. Päivän kasaantuneita tunteita purkautui ulos kyyneleinä. Huusin, itkin, inhosin itseäni ja elämääni. Liikaa. Niin liikaa tälle päivälle.

Mutta eihän se siihen loppunut. Vielä illan aikana tuli väsyneen lapsen äärettömän voimakas raivari ja miehen ajattelematon, mutta sitäkin syvemmältä loukkaava nimittely ja itselläni kilahti loputkin promut. Tärisin raivosta. Nyt istun hiljaa koska pelkään, että avatessani suuni sanon jotain joka satuttaa ja on täysin peruuttamatonta. Olen poikki. Kyyneleet valuvat hiljaa pitkin poskiani.

Haluaisin huutaa ääneni käheäksi, heitellä tavaroita, loukata ja satuttaa sanoin, huutaa uhkauksia lähdöstä, jota en ikinä voisi tehdä. Koska minua sattuu. Ja oikeasti tarvitsisin vain ison halauksen ja lupauksen siitä, että kaikki on hyvin. Jonkun olemaan vain lähellä ja hävittämään tämän kerääntyneen väsymyksen ja pahan olon.