Jouluna sitä löytää pienen salaisen, viattoman osan itsestään, joka on lapsenmielinen ja toiveita täynnä. Se pieni osa minusta oli onnensa kukkuloilla valkeasta joulusta perheen parissa. Kuusen koristelua, perinteinen joulusauna aaton aattona, illan hämärässä kynttilöiden keskellä, jäähyllä käynti pakkasessa ihon höyrytessä purevan kylmään yöhön. Lapsen uskon vahvistaminen mystiseen ja taianomaiseen, vieden kummitytön kanssa tontulle piparin ja maitoa. Aattoaamun joulupuuro, lapsen riemu kadonneista tontun eväistä ja kirjeestä jonka tonttu oli jättänyt, joulupukin kuumalinja ja jo vuosia ehdottoman pakollinen lumiukkopiirretty. Perinteiset jouluruuat, Pieniä asioita, jotka tekevät joulun. Sisarusten kanssa ajanvietto, joka muuten jää aina liian vähäiseksi.
Kuitenkin joulun taika on haihtuvaa. Se on hentoa ja helppo särkeä arkisilla ja tylsillä murheilla. Raha, stressi, surut... Ne eivät ikinä pysy kauaa poissa. Aina kun sitä meinaa hetkellisesti olla onnellinen, jotain tapahtuu niin että kaikki onnellisuus tuntuu valuvan rintakehään ilmestyneestä mustasta aukosta ulos. Ja sitä huomaa jälleen kerran istuvansa sohvalla miettimässä, että mitä helvettiä on tapahtunut, onko se oman vaikutukseni alla vai minusta riippumatonta ja miten siitä voi päästä yli ilman jatkuvaa surua ja tuskaa. Huomaa, että ne kaikista tärkeimmätkin ihmiset, kaikista rakkaimmat ja eniten elämääsi vaikuttavat, ovat kuitenkin vain ihmisiä. Inhimillisiä, usein ajattelemattomia ja loukkaavat usein huomaamattaan. Täytyy vain etsiä ne, jotka ovat kivun arvoisia. Ja tänään olen ikävä kyllä jälleen todennut, että sellaiset ihmiset eivät ole miehiä.
Nyt on aika käpertyä yksin sänkyyn. Kasata kadonneen turvallisuuden tunteen rippeet kasaksi jota halata, koittaen kipeästi kuvitella siinä olevan joku joka välittää minusta yhtä suuresti kuin minä ihmisistä välitän. Hyvää yötä maailma, täällä pärjätä saa omillaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.