Minua on usein ulkoisesti vaikea kuvailla romantikoksi, mutta ylläoleva teksti on kuin minä.
Kaikki siinä kuvastaa minua. Kaipaan jonkun nukkumaan kanssani, makoilemaan vuoteeseeni. Kaipaan ihmistä rinnalleni, jakamaan elämäni ihmeellisyyksiä. Jonkun kuuntelemaan surujani, olemaan läsnä.
Menneitten aikojeni demonit eivät jätä minua rauhaan, mutta niistä minun on selvittävä yksin. Se taistelu on minun. Mutta kaipaan ihmistä, joka yöllä kauhujeni keskeltä herätessäni, ottaa minusta kiinni ja palauttaa minut nykyhetkeen. Että herään siihen, etteivät menneisyyden möröt voi minulle enää mitään. Kaipaan satamaa, joka ohjaa minut luokseen kun tuntuu että eksyn maailmalle. Kaipaan jonkun jonka luokse tulla olemaan minä ja sellaisena rakastettu.
On jälleen yö. Uni kiusaa minua puuttumisellaan. Aamulla on aikainen herätys. Tekisi mieleni soittaa jollekin. Laittaa viesti, toivottaa hyvää yötä.. Tai jopa käpertyä jonkun kylkeen kiinni. Tuntea toisen lämpö ja rentoutua niin että unikin tulisi. Mutta olen yksin kotona. Hiljaisuus on syvää. Pakko mennä nukkumaan. Yrittää edes. Työt kutsuvat, vaikka voimia niihin ei olisi.
Odotan viikonloppua, silloin on seikkailun aika. Ahdistaa ja pelottaakin vähän, mutta tiedän olevani turvassa. Koska ystävä, jonka kanssa lähden, ei ole ikinä minua hylännyt. Ei edes silloin kun olen hylännyt itseni. Odotan tuulettumistani. Sieluni kaipaa sitä. Ravistelua. Ravintoa.
Ja kuka tietää, josko sitä voi niinkin erikoisesta paikasta, kuin kouvola, löytää ehkä jopa etsimänsä?
En uskalla uskoa, mutta onhan se ajatusleikkinä hauska...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.