Terapiahetki itselleni

Ystävän kaa sovittu haasteprojekti toi sen tunteen taas. Se tunne kun pitää heittää jotain rentoo niskaan, läpät korville ja painuu musiikin alkaessa radalle. Tuntee rytmin veressään ja antaa jalkojen viedä eteenpäin.

Ulkona on aivan täydellinen sää käydä purkaan energiapiikin verran oloaan. Tiellä on kermavaahtokerros lunta, lumi sataa hiljalleen alas tarttuen takin kankaaseen. Ilma on viileä, just ja just pakkasen puolella, ei kuitenkaan kylmä. Pimeys kietoo seudun vaippaansa ja musiikin tunkiessa tajuntaan jalat alkaa viedä eteenpäin. Tien reunaa pitkin alan laittaan jalkaa toisen eteen ja tunnen miten lihakset lämpiää. Hölkkään kunnes keuhkoissa tuntuu, sitten pakotan itseni vielä juoksemaan kunnes raja tulee vastaan. Rauhoitun kävelemään kunnes henki kulkee taas rauhallisesti ja aloitan alusta. Tunnen jaloissa sipinän kun lihakset työskentelee ja hiki nousee pintaan.

Miten sitä sais itsestään useemmin aikaseks lähtee liikkeelle. Et se jäis tavaks, eikä tulis aina skipattua jollain "maailman parhaalla tekosyyllä" päivän liikunta-annosta. Kun kuitenkin aina liikkumisen jälkeen huomaa olonsa erityisen hyväksi.

Kylä on autio. Katuvalojen kohdilla lumisade näkyy selvemmin. Iho tuntuu kostealta, kun lumihiutaleet sulaa kasvoille. Posket punoittavat. Ajatukset harhailee seuraavan päivän työpäivästä ikuisuus unelmiin ja pysyviks jääneisiin arpiin. Ajatusten lentoo on turha pysäyttää. Tää on terapiaa mulle. Niinkuin myös kirjottaminen.

Viimeinen ylämäki vielä. Ja koti lähestyy. Loppuspurtti ja saavun kotiovelle. Suorinta tietä kuumaan suihkuun. Istun suihkun lattialle ja nautin... Lihakset tykyttää ja rentoutuu. Lämmintä päälle, teetä kuppi ja sohvan nurkkaan käpertyminen.

Ulkona sataa vieläkin lunta. Ajatukset kulkeutuu tutkiskelemaan sisintäni. Huomaan siellä pienen kipinän, lämpöisiä ajatuksia... Hymyn kare nousee, kuin itsekseen kasvoilleni katsoessani ulos. Loppujen lopuksi, hyvin pienet asiat voivat olla elämässä niitä kaikista parhaita...