Uskallus olla heikko

Mun on sanottava tää ääneen. Pelottaa.
On pakko sylkästä se pikasesti ulos ja jäädä varmisteleen, että huomasko joku?
Etten mä oiskaan aina se vahva, se helvetin vahva ja pikkasen kusipää. Se joka nauraa ja vääntää aroistakin asioista vitsiä. Tääkin ihminen voi huonosti, on heikko ja tarvitsee muita. Eikä kestä aina ihan mitä tahansa. En pysty oleen aina vahvin. Ja sen myöntäminen mulle itselle on helvetin iso kynnys. Haluisin vaan auttaa kaikkia. Kaikki jotka merkitsee mulle, pitäis saada pelastettuu kaikilta suruilta ja murheiltaan, mutta en pysty siihen. Se riittämättömyyden tunne syö mua joskus. Koska edelleenkin haluaisin olla viel enemmän kuin olen.

Tiedän ettei kukaan meistä oo täydellinen. Mikään tässä paska maailmassa ei oikeastaan ole kohdallaan. Koska meitä on täällä muutama muukin. Vitun monta muuttujaa matkalla, jotka voi kääntää tän kaiken ihan ympäri.

Mulla on moni asia hyvin tänään. Oon nauranut itteni kipeeks oikeesti helvetin rakkaiden ja tärkeiden ystävien seurassa ja yöksi hipsii viereen yksi joka tekee mulle pelottavan hyvää. Joku joka pitää kiinni tavalla, joka tekee olon turvalliseks, ei ahdistuneeks. Joku, joka oikeesti on sisältään niin kaunis, että en tunne itseäni sisältä enää niin rumaksi ja rikkinäiseksi. Ahdistus kaikkee muuttumatonta kohtaan helpottaa hetkeks taas.

Sielu lepää kun on tärkeitä ihmisii ympärillä ja uusia tulee. Ikävä kyllä myös vanhoja menee. En oo kuitenkaan yksin. Silti oon helvetin usein yksinäinen. Rakastan mulle tärkeitä ihmisiä koko kaikenlaista kärsineellä sydämelläni. Ja silti huomaan ajattelevani välillä et merkkaako mikään mitään täällä.

Mä pelkään. En olla heikko, en enää, vaan sitä ettei kukaan otakaan kiinni ku mä putoon. Koska tiedän jo että elämä on täynnä alamäkiä ja ylämäkiä vuoroon. Pelkään vaan et vaik kuinka yritän olla tukena ja turvana ihmisille, rakastaa, välittää ja olla läsnä, niin omaan elämään eksyessäni ja sinne pudotessani, kukaan ei ottaskaan kiinni. Kukaan ei huomaiskaan kun mulla on hätä ja paha olla. Et huomaisinkin olevani yksin tuhoni keskellä. Koska oikeesti, jotkut päivät tuntuu heti aamusta siltä, etten edes haluais nousta. Vaikka nykyään useimmiten onneks haluankin.

Mutta tuntuu, että niin moni asia mussa on muuttunut ja muuttuu koko ajan. Et hirmu moni asia vaatis multa jotain, mitä en osaa antaa. Et oon jollain tapaa eksyny tänne, enkä enää tiedä kuka oon vaikka toisaalta tunnen itseni niin täydellisesti.

Oon vuokralla mun kehossa, asunnon maksan ruokapalkalla.
Maali rapisee seinät lohkeilee, kuka korjaa.
Kun kadulla kysytään multa mikä vuosi, mä en oo varma.
Kysykää niiltä jotka tietävät, mistä tulevat.
Jos mä oon oikee, miks kadulla mun läpi kävellään?
Jos oon oikee, miksen muista omaa nimeänikään.
Kai mä hengitän.

Sannin biisistä löydän itseni. Jotkut päivät tuntuu siltä et ei oo olemassa omassa elämässään. Ettei enää tiedäkkään niin varmasti kuka on ja mitä haluaa. Onneks voin palautua tähän elämään menemällä niitten ihmisten lähelle, joita rakastan.

Ehkä tähänkin kaikkeen joskus löytyy joku kartta. Tai suunta mihin haluaa kulkee selkeesti, ettei aina miettis aamulla et mihin ihmeeseen sitä päänsä vielä työntää ennenkun oppii olemaan. Tai sit ei löydy, mut sitä oppii navigoimaan edes jotenkin terveesti täällä hullunmyllyssä. Ja oleen joku päivä aamusta lähtien pelkäämättä niin helvetisti asioita, joita ei oikeestaan voi ikinä muuttaa mitenkään. Ehkä joku päivä oon löytänyt jonkun, joka navigoi mun kanssa kaiken tän läpi.