Lukossa, jumissa, kadonnut...

Istun yksin sohvalla, joka ei ole minun. Istun asunnossa jota vuokraan, koska ei ole edelleenkään varaa omaan. Puolet huonekaluista on vuokranantajani ja melkein puolet tilistäni menee asunnon kuukausittaisiin maksuihin.

Työni on mukavaa, en enää ole kokenut rakastavani sitä, vaikka viihdyn työssäni suurimmaksi osaksi. Kuitenkin koen olevani jumissa siinä. Haluan opiskella, tehdä jotain työtä, joka on enemmän minua, kuitenkaan tietämättä mikä se työ sitten olisi.

Minulla on ystäviä. Olen karsinut valehtelevat, kieroilevat ihmiskurjakkeet elämästäni kovalla kädellä. Olen ollut jopa tarpeettoman julma karsintaa tehdessäni. Ja huomaan nyt olevani jollain tapaa elämässäni kovin jumissa. Haluaisin tavata ihmisiä, jotka saavat minut haluamaan tutustumista. Haluan tuntea kiinnostusta ihmisiin ja nauttia täysin uudesta seurasta. Vaikka rakastan ystäviäni suunnattomasti ja haluan heille vain hyvää, tunnen olevani jumissa elämässäni. Huomaan kaiken olevan niin jumiutunutta ja ongelmallista. Kuuntelen päivittäin heidän pahaa oloaan ja teen voitavani auttaakseni, mutta ymmärrän etten pysty auttamaan. Olen sisäistänyt oman riittämättömyyteni. Ja kovin väsynyt siihen. Olen mielelläni apuna minulle tärkeille ihmisille, mutta haluan myös vastineeksi päiviä jolloin minun tuskaani ymmärretään, minua ei tuomita tekemisistäni ja minua halutaan pyytettömästi nähdä haluamatta minusta mitään muuta kuin kuulla kuinka minä voin. Ja sellaisten päivien harvinaisuuteen olen ikävä kyllä nykyään tottunut.

Minua tarvitaan, minusta halutaan jotain ja minulta vaaditaan asioita. Minua myös tuomitaan.

Eikä se ole se mitä haluan elämältäni.

Tämä ei ole se mikä tekee minut onnelliseksi.

Olen jumissa elämässä ja tahtomattani tunnun katsovan sen ohikulkua lasin läpi. Huudan kaikella keuhkojeni kapasiteetilla hätähuutoa ja hakkaan lasia, mutta kukaan ei kuule eikä nää tuskaani. Kaikki liukuu ohitseni ja minä kärvistelen salattujen ja tukahdutettujen tunteitteni kanssa, vain koska olen kykenemätön puhumaan niistä ääneen...

Seikkaileva ja häpeävä selviytyjä

Olet tärkeä! Ja olet ihmisenä monella tapaa kaunis. Nyt kuitenkin olen surullinen vuoksesi koska maailma on tehnyt sinusta brutaalin ja julman. Et ole muitten yläpuolella ja vaikka epäiletkin omaa viehättävyyttäsi, et myöskään ole muiden alapuolella.

Hyvä tulee hyvän luokse, joten muista olla ihmisille hyvä. Muista kohdella ihmisiä hyvin. Älä kuvittele olevasi ikinä niin kaunis ja ihana, etteikö joku saisi sinua tuntemaan itseäsi rumaksi ja arvottomaksi. Ole nöyrä. Ole kohtelias. Ole kiltti, vaikka minä en aina sitä osaa. 

Olen hieman pettynyt sinuun. Sinä, jolle on tapahtunut niin paljon kaikkea pahaa, oletkin yhtäkkiä se, joka yrittää saada ihmiset tuntemaan itsensä huonoiksi? Olen järkyttynyt. Huomasitko edes? Huomasitko kuinka terävinä iskuina sanat tulivat ulos suustasi? Ihmiselle, joka ei tehnyt mitään pahaa, tunsi vain jotain. Olit kuin minä ja hävetessäni sinua, häpesin kahta kauheammin itseäni. 

Tekeekö maailma meistä hirviöitä? Siksikö minäkin olen yksin? Koska totuttuani kaikkeen pahaan, minusta tuli paha?

En halua sitä. 

Tänään nautin ajasta itsekseni. Petyttyäni jälleen kerran miehiin ja heidän tyhjiin sanoihinsa, mietittyäni mitä minussa oikeastaan nähdään ja viettäessäni aikaa kaupungissa seikkailen ensimmäistä kertaa aivan yksin. 

Kävin elokuvissa ensikertaa yksin, se oli oikeastaan ihan yhtä nautittavaa kuin jonkun kanssakin. Ennen elokuvaa kävelin kaupungin kaduilla ja eksyin kuin toiseen maahan pienten festareitten keskelle. Sää oli loistava, aurinko paistoi, olin melkein kesävaatteissa ja tunsin itseni jollain tapaa käsittämättömän onnelliseksi siellä tuoksujen keskellä. Kuin olisi matkustellut. Ja sitten vielä elokuva, joka puhdisti kyynelkanavia naurun ja itkun merkeissä. 

Kotiin tullessa oloni ei ollut huono. Päinvastoin. Kotiin tulo oli ensikertaa helppoa ja tuntui hyvältä. Lähdin vielä lenkillekin kaikessa innossani. Olen hämmästynyt miten hauskaa pidin, itseni seurassa. Se taisi olla jotain mikä tarvitsi tehdä. Eli toisaalta onni, että miehet ovat perseestä. Sitä oppii arvostamaan itseään enemmän ja jättämään sellaiset huonotapaiset loukkaavat otukset omaan arvoonsa. Koska tiedän, että olen enemmän arvoinen. En ansaitse huonoa kohtelua. 

Olen vihkiytynyt seikkailujen maailmaan. Olen täynnä intoa siitä. Tunnen jotain itsessäni jälleen paremmin. Ja vaikka sisäinen romantikkoni kaipaa ihastumista ja toisen välittämistä, pärjään näin ja pystyn olemaan onnellinen näinkin. Nyt vain täytyy löytää kauneus sisältäni ja olla kaunis muille. 

Minä selviän. Aina. 

Kipu minussa.

Oletko kuullut siitä kivusta? Ei rakkauden päättymisestä johtuvasta repivästä ja tappavasta kivusta, ei läheisen kuolemasta johtuvasta tukahduttavasta ja pään sekoittavasta kivusta. Siitä kivusta mikä kasvaa rintakehään yksinäisyyden jälkeen?

Siitä kivusta, jonka huomaa vasta kun se on istuttanut itsensä sieluusi, repinyt sen kasvaessaan auki ja verille. Siitä kivusta, jonka irroittamiseen vaaditaan sellaisia äärimmäisiä voimia, joita et pysty yksin antamaan. Vaan se vaatii taikaa nimeltä rakkaus. Sitä mystistä vetovoimaa ja tunnesidettä. Vain sen avulla kipu irtoaa ja kuolee. Pieni ihastuminen ei riitä, se kipu on niin syvällä sisimmässä ettei se irtoa. Mutta siihen tottuu.

Siihen tottuu, että aina kun oppii taas hymyilemään, kaikki hajoaa ja kipu alkaa kasvaa raunioilla. Kipu on kasvanut minuun kiinni niin, että luulen sen välillä olevan osa minua. Mutta se ei ole. Se on tunkeilija, jonka olemassa ololle en pysty tekemään mitään. Ja aina kun joku pääsee tarpeeksi lähelle minua repiäkseen kivun irti, kipu viiltää pelastajaa piikeillään ja saa minut ajamaan ihmiset pois.

Olen niin tottunut kantamaan yksinäisyyteni, etten pysty, enkä taida enää edes osata päästää sitä lähtemään. Se on kaikki mitä minulla on ollut viime aikoina.... Mitä minun kuuluisi sitten tehdä jos se lähtisi? Rakastua? Antaa itsestäni jotain toiselle ihmiselle? Miksi? Jotta kipu taas loppujen lopuksi palaisi vielä pahempien kipujen jälkeen sitomaan minut itseeni ja hiljalleen tukehduttamaan minut?

En tiedä pystynkö siihen.. On niin paljon helpompaa tässä tunteettomassa ja turrassa olotilassa antaa kivun tukahduttaa minut. Antaa sen hoitaa tukehduttava työnsä, nyt kun tuska on jo hävinnyt ja tunteeni ovat turrat. Miksi repiä kaikki auki uudestaan ja pahemmin, koska on niin itsestään selvää ettei kukaan juurineen kipua minusta enää irti saa.

Miksi ei vain tyytyisi tähän ja välttelisi tuskan paluuta? Kun sen on jo niin monesti nähnyt?

Tuskaa kehossa ja mielessä

Yksi kappale, säveliä ja sointuja
Tuhat muistoa, kauniita ja karuja
Kasa kipua, tuskaisia askeleita ja kivuliasta taivallusta
Kilo tolkulla kaipausta, jonka olemassa olosta en ollut tietoinen

Ymmärrys ja tieto pakollisesta
Tahto ja tunteet kieltäytymässä totuudesta
Pelko kaiken pilalle menemisestä
Kauhu ikuisuuden menetyksestä

Ikuisia valheita
suuria kahleita
rikki revitty ihminen

Kasa tuhkaa jäljellä
Voiko se syttyä enää?

Voiko joku sytyttää jo sammuneen
löytää kaiken keskeltä vielä hehkuvan hiilen, jonka puhaltaa liekkeihin

Ulkona oli viileää
kävely teki kipeää
kotiin paluu kipeämpää
ja kodin tyhjyys kaikesta jäätävää
kerran kun oli jo kaikki
ja enää ei ole mitään

Joskus toive menneen paluusta on suurempi kuin mieli kestää
Kyyneliä
Yksin
Hiljaisuudessa
Vapaus on kaikki mitä käteen jää...

Ystävä, joka osaa pelastaa minut itseltäni.

Kannan mukanani ainaista tuskaa. Se on syvällä sisimmässäni aina mukana ja kasaantuu pikku hiljaa suuremmaksi ja suuremmaksi. Se yrittää eksyttää minua ja saa oloni tuntumaan epämukavalta. Tunnen ettei se ole oikein, mutta se ei tule ulos, vaikka kuinka ajattelen asioita ja yritän käsitellä sen ulos itsestäni. Se tekee olostani pahan.. Se tekee minusta kadotetun, mustan, likaisen...

Huumorin täyteisen baari-illan jälkeen annoin kyydin erittäin tärkeälle ystävälleni. Vielä ennen autosta nousemista, jumituimme puhumaan syntyjä syviä kaupungin yöllisessä hiljaisuudessa, kadun reunassa, autossa. Jollain taikasanoillaan, hän sai kiinni tuskastani ja repäisi sen pintaan. Hän sanoo asioita, jotka minun tarvitsee kuulla, ja huomaan kyynelten tulevan jostain. Yllättäen ja edes ymmärtämättä tapahtunutta tajuan itkeväni pitkästä aikaa kyyneliä jostain niin syvältä etten uskonut siellä enää mitään asuvankaan. Vähä vähältä, kyynel kyyneleeltä tuska minussa valuttaa itseään pois. Sana sanalta avaan ajatuksiani, joita en ole pystynyt avaamaan kellekään muulle kuin itselleni.

Ei se tuska ikinä kokonaan lähde, mutta helpottaa sen verran että kaiken pimeyden keskellä on tilaa taas jollekin valolle.

Koko ajan siinä istuessamme ja seuratessamme kaupungin hiljentymistä, kyynelteni valuessa, hän pitää kiinni kädestäni. Kun tuska puristaa rintaa pahiten ja kyyneleet vuotavat eniten, ote kädessäni tiukentuu. Se kertoo, että joku on siinä. Ei ylimääräisiä sanoja, ei turhia kliseitä tai itkuni rauhoittamista. Vain hiljaista läsnäoloa ja tarkkaan valittuja sanoja ja tilan antamista kyynelilleni.

Lopulta kyyneleitten loppuessa siltä illalta, hän käskee halata kunnolla, sanoo minun olevan tärkeä. Vastaan hänen olevan myös. Hän sanoo että on katsottava silmiin kun sanoo niin. Katson häntä silmiin. Halaan häntä tiukasti. On helpompi olla.

En halua häntä omakseni, en edes saisi, mutta rakastan häntä. Hän on ystävä, jollaisen jokainen tarvitsee. Hän on kuin veli. Hän estää minua katoamasta ja etsii minut kiinni elämään, kun tuntuu etten jaksa pitää enää kiinni. En voi vihata ikinä täysin miehiä hänen takiaan, hän auttaa uskomaan hyvien miesten olemassaoloon, olemalla itse sellainen. Jos saisin toiveen, toivoisin hänelle rakkautta. Jonkun jonka kanssa olla loppuelämä. Hän jos kuka sen ansaitsee. En tiedä miten ikinä voin kertoa täysin totuudenmukaisesti kuinka tärkeä hän minulle on ja kuinka kiitollinen hänestä olen.

Hiljenemme. On aika jatkaa matkaa kotiin. Koitan heittää vitsin kaltaisen, kevennyksen, oikein kunnolla siinä onnistumatta. Hän kuitenkin naurahtaa, suutelee otsaani ja nousee autosta. Katson kun hän kulkee kadun yli ja tunnen käsittämätöntä kiitollisuutta. Ohjaan auton tielle ja lähden ajamaan kotiin. On jo aamu. Kadut ovat hiljaisia. Ja rinnassani on taas hyvin pieni tila, jollekin hyvälle ja kauniille. Ja ehkä pieni, hyvin pieni uskon kipinä sille, etten joudu olemaan ikuisesti yksin ja onneton. Kiitos... Kiitos, ettet päästä minua putoamaan elämäni kyydistä. <3

Kipinä, jonka on aika sammua.

Aina välillä kaiken harmaan ja värikkäänkin keskellä, minusta nousee kipinä, joka on kaikkea muuta minussa olevaa kirkkaampi. Tuo kipinä vaikuttaa elämääni aina tulohetkellään eniten. Se muuttaa suuntani, sekoittaa vaistoni ja eksyttää minut polultani. Sen saa aikaan miehet. Sitä kutsutaan nykymaailmassa ihastukseksi. Ja minä olen oppinut vihaamaan sitä.

Olen niin monen kokemuksen kautta totaalisen kyllästynyt miehiin. En luota miehiin, en usko heidän kauniisiin sanakäänteisiinsä ja useimmiten haluan satuttaa heitä, kuten he satuttavat naisiaan. Minulla on kova kuori miesten suhteen ja on niin pieni määrä miespuolisia, jotka pääsevät sen kuoren läpi, että niitä ei kannata edes alkaa laskea. 

Olen kyllästynyt kipuun ja väärinymmärtämiseen. Olen kyllästynyt hukassa olemisen tunteeseen ja luottamukseni murentamiseen. Haluan tunkea koko kipinän purkkiin ja haudata purkin syvälle maahan. En halua että kukaan tietää missä se on, en halua että kukaan löytää sitä enää ja saa avaimet sieluuni. 

Sieluni on synkkä ilman sitä, mutta olen liian rikki ollakseni kenenkään vuoksi enää heikko. Olen liian tottunut pettymään, antaakseni itsestäni enää kenellekään mitään. 

Tunteetonta ja kylmää. Kylmäkiskoisen akan toimintaa. Mutta ainoa mitä haluan enää miehille antaa. Seksiä? Ehkä joskus. Tunteita? Et ole saamassa. 

Friends with benefits kuulostaa hyvältä. Miespuolisia kavereita minulla on useampikin, heidän kanssaan hengailen mielelläni. Mutta jos joku alkaa tunnustaa rakkauttaan niin saa olla kävelevä ihme, ennenkuin alan itsestäni päästämään irti mitään. Kipinä on kadotettu!

Ei enää. Minun onneni on mennyt minulta jo sivusuun liian usein. Enempää en enää kestä. Olen itsekin varmasti rikkonut paljon asioita ja varmasti suhteitakin, mutta en voi niille enää mitään. Ne ovat mennyttä ja vaikka katuisin asioita kuinka, niitä en pysty muuttamaan.

On aika jatkaa elämäänsä, käyttämättä aikaa katumiseen. Aika etsiä toivoa, yrittää saada se heräämään, että voisi joskus olla täydellisen onnellinen elämässään. Eikä aina niin pirun yksin.

Kevättä rinnassa ja rinnat arvioitavana

Ei oo hyvään toviin ollut minkäänlaista inspiraatiota kirjoitella itteään auki blogiin. Tuntuu että vaikka päässä pyörii ajatuksia enemmän kuin mahtuisikaan. Siltikään ei saa mitään tulemaan ulos, vaan kaikki ajatukset ovat solmussa päässä. Aiheuttaen hämmennystä ja negatiivisia tuntemuksia. Olen nauttinut enemmän kevään tulosta, käynyt imemässä ulkona aurinkoenergiaa aina kun on ollut mahdollisuus.

Olen hyvässä vauhdissa kuntoilussa. Huomaan olevani poikkeuksellisen motivoitunut (vihdoinkin) voittamaan ikuisen vastukseni, pömppömahan. Salaattia on syöty urakalla ja liikuttu enemmän kuin pitkään aikaan. Joitain tuloksia on tullutkin, huomaa kunnon kohonneen ja jossain päin kroppaa lähes päivittäin huomaa pienen tykytksen tapaisen vähemmälle käytölle jääneissä lihaksissa. Kroppa kiinteytyy, vaikka toivottua painonlaskua ei vielä ole kovasti tapahtunutkaan. Olo on energinen ja jos on päivänkin jouten, jostain mielestä iskee morkkis, joka pakottaa vääntämään ja laittamaan kropan koetukselle.

Itsetunto on yksi asia, joka kasvaa kun liikkuu ja saa tuloksia. Pystyy luottamaan itseensä ja tuntee olevansa hyvännäköinen, vaikka pientä turhaa pönkärettä tuppaa olemaan vähän siellä jos täälläkin. Ja kun tuntee olevansa hyvännäköinen, se näkyy ulos ja tekee naisesta vielä kauniimman.

Ikävä kyllä se tuo mukanaan muita ongelmia. Lihallistamisen/esineellistämisen. Kun viettää aikaa hieman hurtimmassa seurassa, missä on hulvatonta menoa, huomaa olevansa miehen silmissä melkolailla samanoloinen kuin leijona aitaukseen heitetty lihaköntti ruoka-aikaan. Niin mukavista tyypeistä, kun kyse onkin. Niin ei siinä kyllä naisena paljon arvostusta saa, kun testosteroni hyrrää ja aivot alkavat toimittaa virkaansa jalkojen välistä. Etenkin kun bileiden kahdesta naisesta olet ainoa sinkku. Toinen oli juhlakalun vaimoke ja siksi tietyllä tavalla jalustalla, "talon kuningatar", jonka sana oli laki ja jonka vartalo oli vain katseiden alla, ei kosketusten. Mutta sinkkuna, ilta oli kutakuinkin sellainen, että olit missä tahansa paikassa asuntoa, joku villipeto iski kiinni kuin sika limppuun. Ei sinänsä ahdistavasti tai välttämättä edes fyysisesti (ainakaan heti), mutta aina jostain. Käsi ympärillä, käsi reidellä, halailua, persaukselle läpsyttelyä, jopa jossain humalan kourissa melko härskiä kourimista. Osaan ottaa sen huumorilla, mutta on hieman masentavaa todeta, ettei voi olla miehelle tavoittelemisen arvoinen muun kuin seksin suhteen. Ja mikä ihme siinä on kun hyvät tyypin muuttuvat jossain humalan vaiheessa limaisiksi kuin myrkkysammakko kutuaikaan ja toiset osaavat silloinkin olla vain hieman hassusti höpsöjä?

Pidän itsestäni. En liikaa, parannettavaa on aina. Mutta sen verran etten kadehdi muita enää. Voin reilusti olla se joka olen, vaikka naisellisesti vartalostani usein kriiseilenkin. Osaan käyttäytyä kuin nainen, mutta en kuitenkaan hätkähdä juuri mistään miesten huomiosta. Välillä kohtaamiset mies kunnan kanssa ovat erittäin mielenkiintoisia. Eivät välttämättä mitenkään imartelevia, mutta aina yhtä yllättäviä ja hulvattomia :D Miehistä oppii, joka päivä jotain uutta!